JÄLKIMODERNI AIKA

Länsimainen ihminen pettyi modernisaatioon. Mutta on jälleen matkalla. Hän on matkalla nyt postmodernismiin. Sitä voidaan kuvata seuraavasti:

Kokemus korvaa järjen. Järjen avulla ei enää pyritä pääsemään selville totuudesta, koska ihmisjärkeen ei oikeastaan enää uskota. Kokemus ja voimakkaat elämykset ovat ennemminkin elämän sisällön lähteitä. Ihmiset metsästävät niitä ja pyrkivät pääsemään arjen yläpuolelle tavoittelemalla harvinaisia hetkiä. Kulttuuriamme onkin alkanut leimata extreme-lajit, huumeet, lävistykset, voimakkaat musiikkielämykset jne. Mielenkiinto on tunnekokemuksessa ja sen voimakkuudessa enemmän kuin sen selvittämisessä mistä ihminen tulee ja kenen kertomus siitä on totta.

Subjektiivisuus eli omat henkilökohtaiset käsitykset korvaavat yleispätevät käsitykset. Yleiset käsitykset asioista kuten oikea ja väärä mielletään suhteelliseksi, henkilökohtaiseksi asiaksi. Uskotaan väittämään, että yhtä absoluuttista totuutta oikeasta ja väärästä ei voi olla olemassa. Alkaa olla normaalia ajatella, että "hyvä, sinä ajattelet noin, mutta minä taas ajattelen näin ja se on molemmille ihan yhtä totta...". Yhteisten arvojen kieltäminen on kuitenkin tuhoisaa yhteiskunnallemme, koska oikeasti todellisuus ei ole harhakuva, joka muuttuu sen mukaan mitä kuvittelemme mielessämme.

Vielä muutama vuosikymmen aiemmin länsimaissakin oltiin huomattavasti enemmän yksimielisiä siitä, mikä on totta, yleispätevää ja mikä koskee kaikkia. Nyt totuuden ja todellisuuden käsite on kadonnut ja maailmankuva pirstaloitunut. Siksi alkaa olla yleistä, että maailmankuvaa tai arvoja ei nähdä sen enempää oikeana tai vääränä. Uskotaan että valintaa absoluuttisen oikean ja väärän välillä ei oikeasti tarvitse enää tehdä.

Moraalikäsityksistä uskotaan olevan useita eri vaihtoehtoja aikaisemman yhden totuuden sijasta. Tämän perinteistä moraalikäsityksistä vapauttavan tulkinnan uskotaan olevan oikea tie vapaaseen ja hyvään elämään. Nykyään luullaan että ihminen on jotenkin edistynyt moraalin alueella verrattuna aikaisempiin sukupolviin.

Mennyt ateistinen modernisaatio opetti meille uskontojen olleen vain mytologioita tai psykologista toiveajattelua. Jäljelle jäi vain ihminen yksin itsestään syntyneeseen maailmaan. Koska luulemme ratkaisseemme uskontojen olemuksen, ovat ne länsimaalaiselle postmodernille ihmiselle joko kulttuurihistoriaa tai tunnepohjaista kokemuskulttuuria joka on vain yksi kanava nauttia voimakkaista tunne-elämyksistä. Vallalla on ajattelu "jokainen uskokoon mihin haluaa ja jos se aikaansaa hyviä fiiliksiä, niin silloin se on se oikea uskonto – hänelle”. Emme siis puhu enää oikeasta ja väärästä moraalista tai maailmankuvasta, vaan lähinnä ihmisen tapakulttuurista ja harrastuksista!

Mikä sitten selittää tällaisen suhteellisuusajattelun (relativismin)? Se, että yhteen totuuteen perustuvan maailmankuvan asema on murtunut ja tilalle on tullut erilaisia käsityksiä todellisuudesta. Jos jollakin on luottamus yhden totuuden maailmankuvaan, niin hän kohtaa helposti aggressioita ja närkästystä, joka usein kulminoituu kysymykseen "mikä oikeus sinulla on väittää, että vain sinun näkemyksesi on oikein?".

Modernisaation alkuaikoina filosofit asettivat ihmisen kaiken mitaksi. Aluksi uskottiin ihmisen voivan ratkaista kaikki kysymykset, kunnes huomattiin, että ihminen on vajavainen. Aina tulisi siis olemaan myös sellaista tietoa, jota ihminen ei tunne. Tästä tehtiin johtopäätös, että kaikki tieto on suhteellista ja siis muuttuvaa. Samaa ajattelumallia alettiin soveltaa myös uskontoihin ja maailmankuviin – mistään ei siis voida sanoa mitään varmaa, koska tieteestäkään ei voida. On vain erilaisia mutta samanarvoisia käsityksiä asioista. Länsimaisessa ajattelussa on siis taphtunut huomattava filosofinen muutos.

On tapahtunut myös teologinen muutos. Valistuksen aikaan asti Raamattu nähtiin totuutena ja Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle. Ateistinen vallankumous muutti kaiken. Koska jumalia ei voinut olla olemassa, nähdään Raamattukin ateistisesti eli ihmisen sanoina "niin kutsutusta jumalasta". Tästä näkökulmasta taas ei ole mitään syytä antaa Raamatulle erityisasemaa verrattuna muuhun kristilliseen kaunokirjallisuuteen. Niissäkin kuvataan ihmisen tuntoja ja kokemuksia Jumalasta.

Yllä mainitut syyt ovat johtaneet suhteellisuusajatteluun, joka on tunnetasolla ja yhteiskunnallisesti näennäisen houkutteleva vaihtoehto. Se näyttää laukaisevan maailmankäsitysten väliset jännitteet. Pinnallisesti se näyttäisi auttavan meitä elämään rauhassa uskontojen eroista huolimatta. Se väittää, että yhtä totuutta ei ole tai ei siitä ainakaan kukaan voi tietää riittävästi, jotta voisi sanoa oman näkemyksensä olevan oikea.

Siksi usein kuulee väitteitä, että on röyhkeää ja suvaitsematonta väittää jotakin asiaa ehdottomaksi totuudeksi. Ajatellaan, että ihmisen on tajuttava rajallisuutensa, asennoiduttava asioihin nöyremmin ja hyväksyttävä erilaiset vakaumukset samanarvoisiksi.

Tosiasiassa postmoderni relativismi esittää yhtä ehdottoman väitteen, kuin mikä tahansa muukin maailmankatsomus. Se väittää, että ehdotonta totuutta ei ehdottomasti ole olemassa. Tämä on itse asiassa ehdoton väite ja yhtä suvaitsematon kuin muut totuutta koskevat väitteet. Siinä otetaan itselle se asema, joka muilta on kielletty eli yhden totuuden julistaminen.

Suhteellisuusoppi on saanut yhteiskunnassamme merkittävän aseman eikä sitä sovi kyseenalaistaa. Se kun on omasta mielestään neutraali kaikkia kohtaan. Itse asiassa on tapahtunut niin kummallista, että suhteellisuusoppiin nojaavasta postmodernista suvaitsevaisuudesta on tullut niin ehdotonta, että siitä on tullut suvaitsematon muita maailmankatsomuksia kohtaan.

Tällainen relativismi ei ole loogista, koska ei voi olla järkevää ajatella, että persoonallinen Jumala samanaikaisesti olisi ja ei olisi olemassa eli kristinusko ja buddhalaisuus voisivat molemmat olla samaan aikaan totta. Tai että ateismi ja kristinusko olisivat molemmat totta. Eri maailmankatsomukset eivät voi olla loogisesti ajatellen tie samaan päämäärään! Niillä on vastakkaisia käsityksiä, jotka eivät voi molemmat olla samaan aikaan voimassa!

Edellisestä kumpuava yleinen käsitys on "että ei ole mahdollista tietää mikä yleensä on totta ja mikä ei ole totta ja siksi asioihin ei myöskään voi ottaa kantaa". Totuuden väitetään olevan tavoittamattomissamme ja siksi kaikki käsitykset ovat samanarvoisia. Mutta onko totuus saavuttamattomissa vai sittenkin saavutettavissa?

Ei voida sanoa, ettei totuutta todistettavasti olisi olemassa, koska ihmiset ovat keskenään erimielisiä. Erimielisyyttä syntyy monesta syystä – ei välttämättä asiasta. Ei myöskään voida tehdä johtopäätöstä että oikeaa rahaa ei voi olla olemassa sen vuoksi koska väärää rahaa on paljon liikenteessä.

Itse asiassa onkin niin että väite "emme voi tietää" on yhtä ehdoton väite kuin "Jumala on totta"! Tämä agnostinen väite on loogisesti ottaen mahdoton. Jos sanotaan että ei voida tietää, niin mistä sitten lauseen sanoja tietää asiat muita paremmin että hän voi itse sanoa tietävänsä? Postmodernin ajan uskomukset eivät oikein kestä loogisuuskriteerin läpivalaisua.

Jos katsomme muutosta, joka on tapahtumassa läntisessä modernissa maailmankatsomuksessamme, huomaamme, että päältäpäin katsoen moderni ja jälkimoderni ajattelu näyttävät erilaisilta. Käytännössä ne kuitenkin ovat hyvin lähellä toisiaan. Ne ovat syntyneet samasta historiallisesta ateistisesta lähteestä. Yhtäläistä edelleen on myös se, että kaikessa keskipiste on yhä ihminen. Ero on vain siinä että postmodernissa ajassa usko modernin ihmisen mahdollisuuksiin on haudattu kuten usko siihen että ihminen ylipäätään kykenee saamaan tietoonsa jotakin absoluuttisen oikeaa tietoa. Tilalle on hiipimässä tunnepohjainen mielipidetodellisuus! Modernina aikana dominoi rationaalisuus. Nyt postmodernina aikana tunteet ja mielipiteet.

Edellä mainituista syistä Jumalaan uskominen ei ole yhtään sen epäloogisempaa tai epätieteellisempää, kuin väittää että Jumalaa ei ole (ateismi) tai että Jumalasta ei voida tietää mitään (agnostia). On hyvä huomata, että missään näissä tulkinnoissa ei ole kyseessä "maailmankatsomuksellisesti neutraali" tulkinta, vaan aito näkemys. Ne ovat maailmankatsomuksia siksi, että niiden sisäistäminen edellyttää aina uskoa oman maailmankatsomuksen perusoletuksiin.

On myös hyvä huomata, että jos vastus Jumalan olemassaolon kannalta on kielteinen, on se tiedettävä ehdottomalla varmuudella. Miksi näin on? Otetaanpa esimerkki. Emme voi esimerkiksi tieteellisesti eli varmuudella todeta, että avaruudessa ei ole elämää – ellemme kykene todistamaan varmuudella sitä. Sen sijaan, jos näemme jotakin, mikä puoltaa elämän mahdollisuutta, voimme sanoa, että avaruudessa on todennäköisesti elämää - ilman että kuitenkaan tiedämme siitä yksityiskohtaisen tarkasti. Lääkärikin voi diagnosoida taudin, vaikka ei taudin syntyä ja syitä tunnekaan. Pois sulkeva kannanotto vaatii siis aina varmat todisteet kun myöntävä kanta.

Jumalan olemassaoloa koskevissa kysymyksissä meidän kannattaa tutkia luontoa ja elämää itsessään. Ne kertovat monia asioita. Kun näitä havaintoja sitten tutkiskelee, kannattaa niistä tehdä johtopäätökset neutraalisti tosiasiallisten havaintojen pohjalta. Johtopäätökset pitää siis tehdä ilman ennakko-oletuksia siitä miten ”havainnot pitäisi tulkita”. Tällöin pääsee oikeaan lopputulokseen sillä tasolla joka on tieteellekin saavutettavissa. Koska luonnontiede voi tutkia vain luonnon prosesseja ja jäsentää havaintoja, se ei voi vastata luonnollisen tason ulkopuolisiin kysymyksiin kaiken alkuperästä. Se voi kuitenkin antaa viitteitä siitä mikä on todennäköistä ja mikä ei.

Uskontojen ja maailmankatsomusten osalta tämä tarkoittaa sitä, että vastausta kaiken alkuperään on yhä etsittävä niistä kuten kysymyksiin: miksi kaikki on olemassa, miksi ihminen on olemassa, miksi kaikki on niin kuin on? Tiede ja uskonnot siis täydentävät toisiaan eivätkä ole vastakkain vastoin modernisaation lanseeraamaa käsitystä.