MODERNISAATION ALKUAIKA

1700-luvulla läntisen maailman maailmankuva perustui pitkälti vielä kristillisyyteen. 1800- ja 1900-luvuilla lännessä tapahtui kuitenkin suuri maailmankatsomuksellinen murros. Ranskasta alkoi ateistinen liikehdintä. Kristinuskon rinnalle tuli haastaja, joka lopulta syrjäytti 200 vuoden aikana kristinuskon sanoman uskottavuuden. Siihen saakka kristillinen lähestymistapa oli ollut aivan luonnollinen myös tieteen alalla. Kristinuskon syrjäyttämisessä keskeinen ase oli skeptismi, jota voisi kutsua myös ”aggressiiviseksi epäilyksi". Skeptismin hengessä annettiin aikoinaan ymmärtää, että kristinusko ja Raamattu ovat pelkkiä mytologioita ja siten ristiriidassa tieteellisen ajattelun kanssa. Kristinuskon väitettiin olevan lähinnä sääty-yhteiskuntiin kuuluva vanhakantainen valtakoneiston osa, jolla kirkko yhdessä maallisten hallitsijoiden kanssa hallitsi alamaisiaan. Alkujaan ateismi keskittyikin ruotimaan katolilaista kirkkojärjestelmää osana yhteiskunnan epäkohtia. Tähän oli valitettavasti aihettakin. Vähitellen se siirtyi kuitenkin yhteiskunnallisesta kritiikistä kirkon oppien kritisointiin.

Tämän uuden filosofian käsityksen mukaan koko jumala-myytin olemassaolo johtui lähinnä tiedon puutteesta. Jumalan avulla maailman ilmiöt vain selitettiin tietämättömille ihmisille helpolla tavalla ja jopa tarkoitushakuisesti. Tiede kuitenkin tulisi korvaaman tiedon puutteen ja siksi Jumalaa ei enää tarvittaisi. Uskottiin että tiede poistaisi Jumalan ihmisen ajattelusta aikansa eläneenä. Maailma haluttiin selittää uusiksi uusilla ateistis-tieteellisillä teorioilla. Siinä kaikki olisi tapahtunut luonnollisessa todellisuudessa itsestään ilman mitään yliluonnollisuutta. Kristinuskon luomisopin tilalle tuotiinkin vähitellen ”ateistinen luomiskertomus”, jonka innoittajana toimi Charles Darwinin kirjoittama teos ”Lajien synty, 1859”. Tämä yhä kiistelty teoria esitteli aikoinaan evoluutioon perustuvan selityksen lajien synnystä ja kehityksestä.

1800-luku oli suurten vallankumousten aikaa, jolloin moni sääty-yhteiskuntajärjestykseen nojautuva monarkia sai väistyä. Vallankumouksien myötä Euroopan kansoissa heräsi valtava kehitysoptimismi ja uudistuksien jano. Noina aikoina kaikki vanha edusti automaattisesti pysähtyneisyyttä. Ateistiset visiot innoittivat tuon ajan eurooppalaisia. Siinä ihmiskunnan suunta oli kohti suurta ja valoisaa tulevaisuutta, jonka ihminen itse tulisi saamaan aikaan. Tässä uudessa modernissa ajattelussa Jumala korvattiin ihmisjärjellä ja vain ihmisjärjen katsottiin olevan kaiken totuuden etsinnän lähtökohta. Huomio kääntyi taivaasta ihmisen omaan ajatteluun.

Ihmisen katsottiin voivan itse selvittää olemassaolonsa tarkoitus käyttäen hyväkseen kehittyvää luonnontiedettä. Uskottiin että edistys ja tiede tulisivat vastaamaan kaikkiin ihmiselämän osa-alueisiin tasolla, joka ei jättäisi uskonnoille tilaa.

Kiteyttäen 1800- ja 1900- luvun modernismi on perustunut siihen ajatukseen että ihminen on itse itsensä auktoriteetti. Näin siinä on ollut kyse siitä, että ihminen kykenee itse olemaan itselleen myös eettinen mitta.

Miten kirkot suhtautuivat skeptistiseen kritiikkiin?

Historiallisesta näkökulmasta oikeastaan kahdella tavalla. Ensimmäistä linjaa voisi kutsua amputaatiolinjaksi. Se tarkoitti tulkintalinjaa, jossa ateistis-tieteellisen käsitysten uskottiin käytännössä ylittävän Raamatun selityksen maailmasta eli jos ateistinen tiede tulkitsi jonkin asian mahdottomaksi ajatukseksi omasta mielestään, se poistettiin vähitellen ja vähin äänin myös kirkon opetuksesta. Seurauksena tällaisesta tulkintalinjasta oli koko kristinuskon merkityksen latistuminen. Sanomasta ei jäänyt modernille länsimaalaiselle oikein mitään jäljelle. Miksi olisi jäänytkään, koska elävä Jumala tuli samalla amputoitua pois ihmisten mielistä. Amputaatioilla monet kirkot kuitenkin välttivät itseensä kohdistuvan kritiikin, mutta samalla ”modernisti Raamattuun suhtautuvien kirkkojen” merkitys tuli ihmisille yhdentekeväksi. Tieteen arvovaltaa käytettiin monin tavoin myös maailmankuvallisessa taistelussa ilman että sitä osattiin sen enempää kritisoida edes kirkollisissa piireissä.

Toista tapaa suhtautua ateistis-tieteelliseen kritiikkiin voisi kutsua uskon uudelleen muotoiluksi. Tämä tarkoitti sitä, että uskon käsite uudelleen muotoiltiin siten, että kritiikki ei enää osunut kristinuskon ytimeen. Sen merkitystä ja sisältöä siis muutettiin vaikka käsitteistö jäi ennalleen. Uudelleenmuotoiltu usko ei enää merkinnyt Raamatun älyllistä totena pitämistä, vaan lähinnä havaitsemista, hengellistä intuitiota, mystistä mietiskelyä tai hengellisyyden harjoittamista.

Itse asiassa edellä mainitut reagointitavat todistavat siitä, että historian saatossa monet kirkot käytännössä hyväksyivät ateistisen tulkinnan uskonnoista myös kristillisyyden lähtökohdaksi. Yliluonnollisuutta ei pidetty enää oikein mahdollisena, eikä näin ollen uskonkappaleitakaan voitu pitää absoluuttisen totena.

Modernisaation historian filosofinen ongelma

Kuten edellisillä sivuilla jo asiaa sivuttiin, niin modernisaation historiassa esiintyy kaksi filosofisesti kestämätöntä asiaa.

Ensimmäinen on se, että modernisaatio perusti koko maailmankatsomuksensa todistamattomalle olettamalle siitä, että yliluonnollisuutta ei voi olla olemassa. Tätä ateistista lähtöolettamaa ei ole perusteltu mitenkään. Haluttiin vain uskoa siihen, että kaikki mikä ylipäätään voi olla olemassa, esiintyy ainoastaan näkyvässä, luonnollisessa todellisuudessa. Koska luonnollinen todellisuus olisi ainoa mahdollinen asia, olisi Jumalan oltava siksi taruolento. Koska Jumala olisi taruolento, täytyy uskontojen olla psykologista toiveajattelua tai jopa raadollista hyväksikäyttöä. Ainoa mikä voisi olla totuudenmukaista, olisi empiirinen luonnontiede. Siksi sen annettiin ymmärtää olevan lopullinen vastaus kaikkiin kysymyksiin. Myös ihmisen alkuperää koskeviin kysymyksiin. Kun Jumala ei ikään kuin voinut olla olemassa oli maailma jotenkin selitettävä itsestään syntyneeksi. Ja koska jumalia ei ollut ja maailma oli itsestään syntynyt, tulkittiin kristinusko tältä näkökannalta automaattisesti ikään kuin vääräksi näkemykseksi! Jos luonnontiede ei pystynyt ottamaan kantaa arvokysymyksiin, luotiin uusi ”tieteenhaara”, joka täyttäisi tämän aukon – syntyi länsimainen ateismiin nojaava humanismi.

Sen tehtävänä oli ratkoa arvokysymykset ilman kristillisyyttä vaikka humanismin keskeiset arvot käytännössä kopioitiin vallitsevasta arvo-ilmapiiristä eli toisin sanoen kristillisyydestä. Länsimainen humanismi on tulkinnut tätä tapahtumaa  toteamalla että: ”he vain pääsivät samaan lopputulokseen käyttämällä omaa järkeään”. Tulkinta perustuu ajatukseen, että kun Jumalia voi olla olemassa, niin  niin kaikki arvothan ovat silloin aina automaattisesti olleet jo ihmisjärjen tuotosta aiemminkin. Tässä oletuksen taustalla on jo maailmankuvallinen ratkaisu, johon koko ajatuksen perustelukin kiinnittyy.

Edellinen päättelyketju ja historiallinen tapahtumien kulku on filosofisesti ongelmallinen juuri siitä syystä, että se lähtee todistamaan jotakin vääräksi, todistamatta ensin omaa näkemystään oikeaksi. Taustallahan oli oikeasti vain mielipide ja kehäpäätelmä: ”Jumalaa ei ole, koska jumalia ei ylipäätään ole”. Kuten totuuden kriteerit kappaleessa aiemmin esitettiin, mitään maailmankuvaa ei voida lähteä kumoamaan jostakin toisesta samanarvoisesta käsityksestä ilman, että pystytään ensin todistamaan omien näkemysten paremmuus loogisella tavalla. Pelkkä väite ei riitä tosiasialliseksi todisteeksi.

Toinen kestämätön historiallinen seikka on se, että ateistinen maailmankuva sekoitettiin luonnontieteeseen ja annettiin ymmärtää empiirisen tieteen ja ateistisen filosofoinnin olevan yksi ja sama asia. Näin ateistiselle ajattelulle luotiin tieteelliset vaatteet. Kaikenlaiset spekulaatiot ja utopiat saivat tuulta purjeisiinsa kun niitä esiteltiin kehitysoptimistisille ihmisille ”tieteenä tai muutoin edistykseen tähtäävänä intektuellina ajatteluna”. Monenlaiset ”tieteeseen” perustuvat yhteiskunnalliset ja poliittiset utopiat saivatkin tuolloin alkunsa. Tällaisia 1800-luvulta vaikutteita saaneita surullisenkuuluisia utopioita olivat muun muassa natsiaate tai meidänkin päiviimme saakka nilkuttanut kommunistinen utopia. Omana aikanaan nekin olivat olevinaan uskottavaa tieteellistä ajattelua.

Ateistista maailmankuvaa onkin levitetty kautta modernisaation historian tieteen vaatteissa. Tieteen ihanteen mukaan tutkimustyössä pitää pyrkiä objektiivisuuteen, eikä tutkimustuloksista saa tehdä johtopäätöksiä, joita tutkimusaineiston pohjalta ei voida sanoa (positivistinen tutkimusmalli). Tämä ihanne ei ole toteutunut luonnontieteissä edellä mainitun kytköksen vuoksi. Evoluutioteoria on tästä hyvä esimerkki. Sinänsä mielenkiintoinen ja ansiokas teoria valjastettiin aikoinaan ateistisen filosofian tarpeisiin. Sen tehtäväksi tuli todistaa maailma itsestään syntyneeksi. Tänä päivänäkin suurella osalla ihmisistä on se käsitys, että evoluutioteoria on ikään kuin todistettua tiedettä ja että se olisi tieteellisesti todistanut älykkään suunnittelun olevan mahdoton vaihtoehto luonnon monimuotoisuuden taustalla. Todellisuudessa kysymyksessä on lähinnä ateistinen väittämä eikä tieteellisesti todistettu teoria.

Jos evoluutioteoriaa tarkastellaan puhtaan tieteellisesti eli objektiivisesti, niin se on biologis-mekanistinen selitysmalli, joka kuvaa lajien ominaisuuksien periytymistä ja muuttumista sukupolvien ketjussa. Se ei periaatteessa ota kantaa tai edes voi ottaa kantaa siihen kuka tai mikä on ollut kaiken biologisen kehityksen taustalla. Evoluutioteorian on haluttu todistavan ihan jotakin muuta kuin mitä se voi parhaimmillaankaan todistaa. Oikeasti se ei voi koskaan esimerkiksi todistaa sitä että yliluonnollista älykästä suunnittelijaa ei voi olla evoluution takana. Sitä se ei voi sanoa koska tiede voi tutkia vain luonnon ilmiöitä, ei sen ulkopuolisia asioita!

Luonnontieteellisen tulosten tulkinnassa on kautta modernisaation historian käytetty ateistista viitekehystä, jolla tutkimuksien tuloksia ”tulkitaan ja täydennetään” sopimaan haluttuun maailmanselitykseen. Objektiivisuus eli puolueettomuus tieteen tulosten tulkinnoissa on siis valitettavan usein harhaa. Toki puolueettomiakin tutkimuksia tehdään, mutta tavalliselle ihmiselle on vaikea erottaa onko loppupäätelmä tehtävissä oikeasti tutkimustuloksista vai onko siihen päädytty maailmankatsomuksellisista syistä. Usein tieteessäkin lähdetään todistamaan tutkijan omaa ennakkokäsitystä oikeaksi ja helposti päädytään juuri siihen mitä haluttiinkin todistaa. Ongelmana on siis ”totuuden venyttäminen ja tarkoitushakuisuus”. Tiedekin voi olla huonolaatuista!

Jos pyritään objektiiviseen tulkintaan, on erotettava tosiasiat, tosiasian pohjalta tehtävät tulkinnat ja tosiasian tulkintaan vaikuttavat taustatekijät selkeästi eroon toisistaan. Näitä ei kuitenkaan aina haluta tai huomata erottaa toisistaan, jolloin maailmankuvallisia asioita puetaan salaa tieteen kaapuun. Tieteen auktoriteettia käytetään mielellään monissa eri tarkoituksissa, koska jo sana tiede tarkoittaa modernille länsimaalaiselle lähes samaa kuin totuus. Tämä yhteys on kuitenkin ongelmallinen, koska myös tiedemiehillä ja organisaatioilla on arvomaailma, josta käsin tutkimuksia tehdään. Puolueettomuus on siis myös inhimillisistä syistä jatkuvasti uhattuna. Edellä kuvatun ongelman voi jokainen helposti havaita. Lehdet pursuavat mitä ihmeellisempiä tutkimustuloksia, jotka kumoavat toisensa vuoroviikoin. Milloin mikäkin on terveellistä tai milloin epäterveellistä jne.

Nykyään modernisaation muokkaama yleinen käsitys uskosta onkin sellainen, että usko ja tieto ovat ikään kuin toistensa vastakohtia. Uskon sanotaan olevan jotakin epävarmaa ja täynnä arveluja ja tunnetta, kun taas tiede on objektiivista faktaa, jota käsittelemme järjellämme. Valitettavasti asiat eivät ole näin mustavalkoisia.

Objektiivinen tapa suhtautua tieteeseen on tunnustaa rehellisesti sen rajoitteet ja tulkita tutkimuksista aidosti vain se mitä niistä voidaan rehellisesti päätellä. Jos tämä objektiivisuusvaatimus tunnustetaan, niin on tunnustettava että tieteen selityskyky ulottuu vain luonnollisiin ilmiöihin.

Tiede ei voi vastaa tarkoitus- ja arvokysymyksiin, vaan ainoastaan tunnistaa ilmiöitä ja kertoa miten ne toimivat prosessina tai mekanismina. Suuri osa olemassaolon kysymyksistä jää sen ulkopuolelle. Tiede voi tutkia kuinka ihmisen elintoiminnot toimivat, mutta ei voi vastata mistä ihminen on tullut ja miksi. Tiede voi tutkia kuolinprosessin, mutta ei voi arvioida murhaa moraalisena rikoksena tai tutkia mahdollisuutta kuoleman jälkeiseen elämään. Jos tähän tulkintamahdollisuuteen jotakin lisätään, tulee se ”muu” filosofisista lähteistä. Siksi tiede ja uskonto eivät kilpaile keskenään, vaan ennemminkin täydentävät toisiaan. Toinen kuvaa luonnon ilmiöitä ja prosesseja toinen kertoo miksi ja kuka. Uskontoja ovat niin ateismi kuin kristinuskokin. Modernisaatio on lyhyen historiansa aikana kuitenkin luottanut ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Modernisaation kriisi

Modernisaatiolla on ollut valtava vaikutus koko nykyiseen länsimaailmaan ja se on lyönyt leimansa kaikkiin yhteiskunnan eri osa-alueisiin. Se on ollut vallitseva viitekehys kaikelle ajattelullemme kahden menneen vuosisadan ajan.

Tietomäärämme luonnontieteissä on kasvanut huimasti, mutta elämän tarkoitusta ja syntyä koskevissa suurissa kysymyksissä emme mekään täällä lännessä ole päässeet juuri eteenpäin. (Oik. saksalaista modernia utopiaa 1930-luvulta: "me teimme ruumiin ja sielun")

Ihmisen oman ajattelun kautta kehitettiin lukuisia maailmankatsomuksia, mutta ne ovat tulleet ja menneet vailla pysyviä ja kestäviä vastauksia elämän peruskysymyksiin.

Muutoksia on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan, mutta onko kaikki todella edistystä? Inhimillinen järki ja viisaus ei ole pystynyt lopettamaan ihmiskunnan kärsimyksiä eikä ihmisen toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa. Oikeastaan kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. 1900-luku oli ihmisen historian verisin vuosisata. Ihmisen ongelmat näyttävät siis olevan syvemmällä kuin mihin luonnontiede ja humanismi yltävät.

Siksi lopullista vastausta ihmisen kärsimyksiin ei löytynyt yhteiskunnan epäkohdista kuten Marx ja Lenin aikanaan niin uskottavasti opettivat. Nyt Marx ja Lenin ovat kuolleet. Markkinatalous ei tuo lopullista parannusta sekään. Ihmisen pahoinvointi jatkuu. Kaikki voivat huomata, että ihmiskunnan asiat eivät ole kokonaisuutena menneet juurikaan parempaan suuntaan, vaikka yksittäisissä teknisissä ja taloudellisissa asioissa on toki edistytty.

Monet ovat sisäisesti tiedostaneet ihmisen ratkaisemattomat ongelmat ja seurauksena lakanneet luottamasta ihmisjärkeen ja kehitysoptimismiin. Tulevaisuus näyttää uhkaavalta ja pessimistiseltä. Ihmisen luoma teknologia ei ole tuonut mukanaan pelkkää hyvää. Sen avulla on saatu aikaan myös paljon tuhoa ja hävitystä. Globaalit ympäristöuhat ja köyhyys on edelleen ihmiskunnan arkea.