Länsimainen hyvinvointi ja sen kehitys

Suomalaisen hyvinvointivaltion juuret

Sana "hyvinvointivaltio" on meille kaikille tuttu. Mehän elämme sen keskellä täällä Suomessa, jossa asiat ovat mitä parhaiten, kun asiaa tarkastellaan kansakuntien yleistilanteen tasolla. Koulutustasomme on korkea, elinikäennusteemme pitkä, terveydenhoito toimii, monilla on kaksi autoa, kesämökki ja vielä riittää varoja tehdä ulkomaan lomamatkojakin aina silloin tällöin. Melkein koko kansa ainakin jollakin tavalla on päässyt osalliseksi maallisesta hyvästä. Mutta mistä tämä läntinen hyvinvointi on peräisin, vaikka Suomellakaan ei ole mitään erityisiä luonnonvaroja tai muita rikkauksia, johon hyvinvointimme olisi voitu perustaa? Mikseivät monet muut maailman maat ole vaurastuneet samalla tavalla? Jokin asia täytyy olla meillä toisin kuin muualla. Kun katsomme historiaa taaksepäin, voimme huomata, että itse asiassa niin on ollutkin.

Suomen ja monen muunkin länsimaan vaurastumisen takana on uuttera rehellinen työ, koko kansan sivistäminen, koko kansan terveyden hoitaminen ja heikommista huolehtiminen tuloja tasaamalla. Kuten Suomen itsenäisyyden kriittisinä hetkinä - on kansankunnan motto myös rauhan aikana ollut - kaveria ei jätetä. Talvi- ja jatkosodassakin Suomen armeijan erotti selkeästi puna-armeijasta sen suhtautuminen haavoittuneisiin ja ihmishengen arvostamisessa. Suomalaiset pyrkivät välttämään turhia uhreja ja noutivat haavoittuneensa. Tämä ei kuulunut puna-armeijan arvomaailmaan. Suomen puolustussota tuotti kuitenkin tulosta, resurssien alivoimasta huolimatta, ja Suomi säilyi itsenäisenä. Oma osuutensa on tässä yhteishengellä ja yhteisellä arvopohjalla, joka poliittisista näkemyseroista huolimatta yhdisti Suomen kansan päämäärätietoiseen puolustussotaan.

Sodan jälkeen Suomi joutui alueluovutuksien lisäksi maksamaan sotakorvaukset, mutta samalla myös teollisti itsensä ja työllisti koko kansakunnan. Vaikka sodan jälkeen oli poliittisesti levotonta, etenivät suomalaiset lopulta tasa-arvoisen yhteiskuntamallin suuntaan, jossa heikommat otettiin huomioon. Aikojen myötä suomalaiset pystyivät tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän kautta ottamaan käyttöönsä koko kansan kyvyt. Köyhemmistäkin oloista saattoi löytyä lahjakkaita ihmisiä, joiden osaamisen ja luovuuden turvin pystyttiin kehittämään yhteiskuntaa ja teollisuutta.

Suomi kykeni vähitellen omin voimin nousemaan maailman teollistuneimpien maiden joukkoon ja pystyi siten hyötymään omalta osaltaan kansainvälisestä kaupasta. Olot paranivat taloudellisesti ja koko kansa vaurastui. Tulonsiirtojen avulla osa väestöstä avusti vähempiosaista kansanosaa, joka sekin pääsi nauttimaan elintasosta, jota se ei itse olisi pystynyt omien kykyjensä varassa kustantamaan. Tämän kaiken me tiedämme hyvinvointivaltiomme lähihistoriasta.

Suomalaisten menestyksen salaisuutena on ollut ihmisarvon kunnioittaminen, rehellisyys, ahkeruus ja heikompiosaisista huolehtiminen. Nämä arvot olivat kansakoulujärjestelmän ja kansan terveydenhoidon taustalla. Mutta mikä käynnisti tämän hyvinvointivaltion rakentamistyön? Juuret juontavat - yllätys yllätys - evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkko nimittäin käynnisti kansan sivistämistyön ja köyhien avustamistyön jo vuosisatoja sitten. Samalla kun opetettiin Raamattua eli sitä mikä on eettisesti oikeaa ja hyvää, kasvatettiin kansan lukutaitoa ja sivistystä.

Näin koko kansan kouluttamisesta tuli yhteiskunnan yhteinen arvopohja vaikkakin opetustoimi vähitellen erottautui kirkosta. Suomeen perustettiin kansakoululaitos 1866 ja yleinen oppivelvollisuus säädettiin lailla 1921. Kirkkojen pitämät ja kehittämät kiertokoulut säilyivät kansakoulujen rinnalla aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Yleissivistävien kansa- ja kiertokoulujen haluttiin antavan kansalle perusvalmiudet, joiden avulla ihmiset pystyisivät omaehtoisesti hankkimaan lisää tietoa ja kehittämään itseään ja elinolojaan.

Vaikka koko Suomen kansa ei ollut tunnustuksellisesti uskovaista, noudattivat sen sisäistämät arvot syvimmiltään raamatullisia ihanteita. Yhteiskuntaa rakennettiinkin aina 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin saakka varsin selkeästi juuri kristilliseltä arvopohjalta käsin. Suomalaisten moraalinen arvomaailma oli tuolloin varsin yhdenmukainen huolimatta poliittisista näkemyseroista.

Kuten tiedämme, kaikki kansakunnat eivät ole edenneet suomalaisten tietä. Osassa maailman maita sivistys ja terveydenhoito on edelleen vain harvojen yksinoikeus. Usein tällaisissa maissa hallitukset ovat olleet kansalaisista piittaamattomia valtakoneistoja, jotka käyttävät luonnonvarat ja kansan varallisuuden lähinnä omaksi hyväkseen. Tavallisilla ihmisillä ei ole muuta arvoa kuin olla mahdollistamassa valtaeliitin hyvinvointi. Taustalla on piittaamattomuus ihmisestä. Sen tähden korruptio, sorto ja puute ovat tuttuja suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Historia on osoittanut, että tällaisissa olosuhteissa ei kehitysavustakaan ole pysyvää apua, koska kehityksen edellytykset parempaan puuttuvat. Muutosta parempaan ei tapahdu, jos valtaapitävät eivät näe ihmiselämää arvokkaana ja pyri parantamaan ihmisten elinolosuhteita. Kehitysmaat ovat jääneet kehitysmaiksi, mutta läntinen kristillinen maailma on saanut osakseen valtaisan hyvinvoinnin. Tätä kehitystä on pyritty jäsentämään monella tapaa.

Miten talouskasvua on yritetty tieteellisesti ymmärtää ja mihin on tultu

Talouskasvu ja läntinen hyvinvointi sai alkunsa oikeastaan vasta 1800-luvun loppupuolella teollistumisen ja sitä seuranneen kansainvälisen kaupan kasvun myötä. Ennen sitä ihmiskunnan historiassa ei ollut esiintynyt merkittävää talouskasvua. Siksi yhteiskuntaa, taloudellista tulonjakoa ja taloudellisia ilmiöitä alettiinkin selittää tieteellisesti vasta tuolloin. Ensimmäiset yhteiskuntaa tässä mielessä havainnoineet taloustieteilijät kehittivät erilaisia filosofisia selitysmalleja markkinataloudelle ja sen ilmiöille.

Tällaisia olivat esim. varhainen klassinen poliittinen taloustiede Thomas Malthusin (1766-1834) ja David Ricardon (1772-1823) johdolla. He selittivät maanomistukseen perustuvan talonpoikaisyhteiskunnan muuttumista teollistumisyhteiskunnaksi ja siihen liittyviä epäkohtia, kuten kasvavaa maata omistamattomien ihmisten kurjistuvaa asemaa. Pian Richardo ja Malthus havaitsivat myös, että maaorjuudesta vapautuneetkaan eivät omistaneet muuta kuin oman työvoimansa.

Karl Marx (1818-1883) jatkoi tästä. Hän näki teollisten pääomien ja työvoiman välillä vastaavan ristiriidan kuin Malthus ja Richardo feodaaliyhteiskunnassa eli työvoiman riiston. Marx havaitsi, että kapitalistisessa yhteiskunnassa vahvemmat riistävät heikommiltaan työn lisäarvon ja näin ollen rikastuvat ja keräävät pääomia epäeettisellä tavalla. Hänkin päätyi edeltäjiensä kannalle siinä, että heikompia on suojeltava. Tosin Marx oli valmis menemään jopa niin pitkälle, että kannatti pääomien omistamisen kriminalisoimista. Uusklassisella mikrotalousteorialla on useita oppi-isiä, mutta myös se syntyi 1800-luvun lopussa ja keskittyi kuvaamaan kuluttajan käyttäytymistä vapaassa markkinatalousympäristössä. Keskeistä uusklassisessa ajattelussa oli tarjonta ja vapaa kilpailu. Max Weber (1864-1920) puolestaan näki nimenomaan uskonpuhdistuksen pohjalta syntyneen protestanttisen etiikan olevan markkinatalouden hyvinvoinnin takana. Weber matkusteli eri puolilla ja teki johtopäätöksensä kulttuurihavaintojensa pohjalta. Näin syntyi teos protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1904-1905).

J. M Keynes (1883-1946) selitti 1930-luvulla, että pelkkä tarjonta ei selitä talouden ja hyvinvoinnin kasvua, vaan sitä pitää yllä myös kysyntä eli tulonsiirrot pienituloisille loivat itse asiassa talouskasvua. Pääoman omistajat eivät työllistäisi, ellei tuottavia investointikohteita olisi. On oltava kysyntää, jotta syntyisi tarjontaa ja työpaikkoja. Keynes kiteytti havaintonsa lausahdukseen: "workers spend what they get and capitalists get what they spend". Keynes painotti julkisen vallan suhdannesäätelyä, jota tarvittiin kapitalismiin liittyvän keinottelun vuoksi, jotta taantumat eivät romahduttaisi taloutta ja kansalaisten elinolosuhteita. Puhdas kapitalismi johtaisi Keynesin mukaan vakaviin markkinahäiriöihin, joko taantumiin tai talouden ylikuumentumiseen.

Yhdysvalloista alkanut 1930-luvun syvä lama oli ensimmäinen kapitalismin vakava markkinahäiriö, joka ratkaistiin pitkälti juuri Keynesin opeilla. Valtiovalta käynnisti suuria investointihankkeita ja työllisti työttömiä. Vähitellen alkoi taas tehtailla ja kauppiailla olla kysyntää, joka synnytti lisää työvoiman tarvetta ja työpaikkoja. Näin laman selkä taittui ja hyvinvoinnin rattaat lähtivät uudelleen pyörimään. Täystyöllisyyden ehtona Keynes esitti myös vaatimuksen jatkuvasta taloudellisesta kasvusta eli käytännössä kulutuksen jatkuvasta lisäämisestä, koska tuotantoteknologiset innovaatiot vähensivät vähitellen työvoiman tarvetta. Tämä jatkuvan taloudellisen kasvun vaatimus on jatkunut meidän päiviimme saakka. Keynesiläisyys onkin ollut merkittävin läntisten hyvinvointiyhteiskuntien kehitykseen vaikuttanut talousteoria, joka vaikutti keskeisesti aina 1980-luvulle saakka.

1970-luvulla keynesiläisyyttä alettiin kuitenkin kritisoida siitä, että sen täystyöllisyystavoitteen havaittiin johtavan työvoimapulaan ja inflaatioon. Alkuperäisessä Keynesin mallissa ei osattu tietenkään huomioida etujärjestöjen vallan kasvua. Kohtuullisuudessa pysyminen osoittautui etujärjestöille vaikeaksi ja työntekijöiden palkankorotusvaateet toistuvasti ylittivät suomalaiseen yhteiskuntaan syntyneen maksuvaran. Ahneus etujärjestöpolitiikassa johti Suomessakin holtittomaan taloudenpitoon, mistä seurasi talousvaikeuksia. Suomessa syntyi ensimmäinen yleissopimus SAK:n ja STK:n välillä jo 1946, josta lähtien etujärjestöt käyttivät valtaa yksittäisten ihmisten puolesta. Tästä seurasi myös negatiivisia piirteitä. Työntekijät alkoivat mitata yhä suurempia ansiotason korotuksia etujärjestöjen joukkovoiman turvin, mikä aiheutti yrityksissä hintojen korotuspakkoa, joka johti jatkuvasti kohoavaan hintatasoon eli inflaatioon. Ulkomaankaupan kilpailukyky heikkeni ja Suomi joutui useaan kertaan devalvoimaan valuuttansa eli halventamaan keinotekoisesti vientituotteidensa hintatasoa.

Tulonsiirtoja ja vähempiosaisia suosivalle keynesiläisyydelle syntyikin vastavoimia. Vähitellen kansantaloustieteilijöiden valtavirta omaksui uuden teorian, monetarismin. Monetarismi palasi uusklassismin linjoille tarjonnan ja vapaan markkinatalouden puolustajana. Se näki kapitalismin itse itsensä tasapainottavana järjestelmänä, joka ei tarvinnut ulkopuolista ahneuden valvontaa eikä valtion pidä puuttua esim. työllisyyteen. Itse asiassa näin on palattu kapitalismin alkuhetkiin, aikaan ennen sen sääntelytarpeen keksimistä. Valtion tuli ainoastaan taata markkinoiden toiminnan yleiset puitteet eli olla vain omistusoikeuksia ja sopimuksia ylläpitävä järjestelmä. Rahapolitiikka ja korkotaso nähtiin keskeisenä ohjausvälineenä inflaation vastaisessa taistelussa. Monetarismin juuret ovatkin aiemmin esitellyssä uusklassismissa. Sen näkökulmassa painottui taloudellisen järjestelmän toimivuus ja vakaus sijoittajan kannalta. Monetaristinen ajattelu oli siis vapaata markkinataloutta kannattavaa. Erityisen vahvassa suosiossa monetarismi oli Yhdysvalloissa 1970-1980 luvulla, missä sitä korostettiin presidentti Reaganin kaudella yksilön vapauden nimissä. Historiallisestikin kapitalismi Yhdysvalloissa ja Britanniassa edustaa vähemmän kollektiivista vastuuta ja yhteiskunnan säätelyä painottavaa linjaa verrattuna muuhun Eurooppaan. Linjamuutos oli suuri verrattuna keynesiläisyyteen.

Monetarismin vaikutukset ovat ulottuneet myös Suomeen. 1990-luvun alun lama johtui monista talouspoliittisista virheistä, mutta lopulta myös sokeasta uskosta uuden monetaristisen ideologian teorioihin. Tämä näkyi juuri siinä, että Suomen Pankki ja hallitus olivat valmiita markan kurssin itsepäiseen puolustamiseen hinnalla millä hyvänsä taatakseen markkinavakauden. Ne jatkoivat velallisia rankaisevaa korko- ja veropolitiikkaa konkurssiaallosta ja pankkikriisistä huolimatta. Inhimillisistä näkökohdista ei välitetty (työvoima sai joustaa, rahamarkkinoiden ja valuutan vakaus ensisijaista). Suomen Pankin ja hallituksen valuuttakurssipolitiikassa tapahtui käänne vasta sitten, kun harjoitetun monetaristisen kireän politiikan jatkaminen kävi valuuttapaon vuoksi mahdottomaksi.

Syyskuussa 1992 tapahtunut markan toinen pakonomainen kelluttaminen lopetti kireän rahapolitiikan ja toi nopean ratkaisun sekä markan yliarvostukseen että korkeisiin korkoihin. Pakkodevalvaatio loi monetaristien yllätykseksi pohjan talouden nopealle kohenemiselle. Kokemukset Meksikon, Brasilian ja Aasian maiden talouskriiseistä viime vuosilta ovat olleet vastaavia (taustalla IMF:n monetaristiset lainaoperaatiot taloudellisine velvoitteineen). Näillekin kriisimaille on ollut yhteistä monetaristinen vakaan valuuttakurssin politiikka, joka on johtanut valuutan yliarvostukseen ja sitä myötä kansantalouden lamaantumiseen ja ylivelkaantumiseen. Talouspolitiikan vuoksi kansantalouksien kysyntä on alkanut supistua ja pankkijärjestelmän alkanut heiketä luottotappioiden vuoksi. Seuraukset ovat olleet vastaavat kuin Suomessa 90-luvun alussa. Lopulta myös suomessa kansalaiset joutuivat harjoitetun politiikan maksumiehiksi. Tulonsiirrot kansalaisilta rahoitusjärjestelmälle kanavoitiin pankkitukien välityksellä.

Uusia aatteita on syntynyt sen jälkeenkin. Tällaiseksi voidaan nimetä uusliberalistinen ajattelu. Uusliberalismi on käytännössä monetaristisesta ajattelusta johdettu uusi termi, joka alun perin syntyi kuvaamaan Margaret Thatcherin talouspolitiikkaa. Negatiivissävytteinen termi viittasi tiukkaan finanssikuriin, sosiaaliturvajärjestelmän aiheuttaman taloudellisen tehottomuuden karsimiseen sekä yhteiskunnan roolin vähentämiseen kansantaloudessa. Uusliberaalius sai nimensä siitä, että Thatcher perusteli politiikkaansa filosofi-taloustieteilijä Friedrich Hayekin näkemyksillä, joita pidettiin erittäin liberaaleina suhteessa vallalla olleeseen keynesiläiseen talouspolitiikkaan. Monetarismista puhutaankin nykyään usein uusliberaaliuden käsitteenä, johon on myöhemmin vielä sekoittunut vapaan globaalin markkinatalouden edistämisen lisäksi kaikenlainen sääntelyn purkaminen sekä taloudellisen tehokkuuden lisääminen fuusioiden ja integraatioiden kautta.

Suurimmassa suosiossa ajattelumalli onkin ollut Yhdysvalloissa, johon on 1980-luvun alusta lukien syntynyt oppien myötä taloudellisesti yhä tehokkaampi kansantalous, josta on sosiaaliset rakenteet riisuttu minimiin. Tehokkuus ei ole tullut kuitenkaan ilmaiseksi, vaan taloudellisen tehokkuuden kasvu näkyy amerikkalaisten keskuudessa vastakohtien kärjistymisenä. Rikkaat ovat tulleet entistä rikkaammiksi ja köyhät entistä huono-osaisemmiksi.

Läntisen talousjärjestelmän nykyinen megatrendi - globalisaatio

Nykyään vapaan markkinatalouden periaatteet eivät enää rajoitu kansallisvaltioihin, vaan vapaan markkinatalouden ihanne on laajenemassa globaalissa mittakaavassa. Kaikki ovat varmaan kuulleet sanan GATT (General Agreement of Tariffsand Trade). Se perustettiin aikanaan sopimaan enimmäistulleista jäsenmaidensa välillä ja näin helpottamaan kaupankäyntiä. GATT-neuvotteluja käytiin vuosikausia eräänlaisina sopimuskierroksina. Viimeisimmällä ns. Uruguayn kierroksella 1986-94 syntyi WTO (World Trade Organization), joka on tavallaan GATT:in eräänlainen laajennus. Sen päämääränä on maailman kaupan vapauttaminen rajoitteista. WTO ei ota kantaa ympäristö- ja sosiaalikysymyksiin, joten se on puhtaasti taloudellinen järjestö. Sen ajamasta globaalista ja vapaasta markkinataloudesta on vähitellen tullut kansallisvaltiot toisiinsa yhä tiukemmin ja tiukemmin yhdistävä tekijä. Teorioiden mukaan kansainvälinen kaupankäynti ja vaihdanta hyödyttää kaikkia, koska siinä myydään niitä hyödykkeitä, jossa omataan vahvuuksia ja ostetaan niitä, joista on puutetta tai joita ei voida itse tuottaa. Näin kaikkien hyvinvointi kasvaa kaupankäynnin seurauksena. Tämä on totta, mutta vain silloin kun kauppakumppanit ovat keskenään kilpailullisesti samalla viivalla ja tuontihyödykkeistä on kansantaloudessa todellista puutetta.

Vapaakaupalla on myös toisenlaiset kasvot. Jos hyödykkeistä on markkinoilla ylitarjontaa, niin se on myös taloudellista sotaa panoksena kansakuntien elämisen edellytykset. Vapaakauppamekanismi toimii siten, että kun tulleja tai kaupan rajoitteita ei ole, muodostuu samanlaisille tuotteille vähitellen yksi globaali hintataso. Se kuka tuottaa halvimmalla saa markkinat haltuunsa. Tämä mekanismi pakottaa kaikki siinä mukana olevat osapuolet kilpailemaan hinnalla ja kustannuksilla. Kilpailu koskee kaikkea. Työn hintaa, osaamisen tasoa, raaka-aineiden hintaa jne. Tähän mekanismiin liittyy siis myös paljon haittapuolia.

Kansantaloudet kohtaavat rakennemuutoksia, koska yritykset ovat pakotettuja tehostamaan toimintojaan globaalin hintakilpailun paineessa. Käytännössä ne ovat pakotettuja osallistumaan globalisaatioon. Vapaakaupassa ei ole enää suojatulleja, joten kotimarkkinoille voidaan tuoda kilpailevia tuotteita halvemmista. Hintatasoilla on siis taipumus pudota kilpailun lisääntyessä. Siksi kuluja on painettava jatkuvasti alas. Yritysten on siis lähdettävä halvempien kustannustason maihin, jos niiden kilpailijatkin ovat siellä. Viime kädessä kuluttaja kuitenkin ratkaisee, kenen arvomaailman palkitsee. Ostaako halpamaassa tehdyn tuotteen vai kalliimman kotimaisen ja samalla työllistää lähimmäinen? Valitettavasti ihmiset yleensä ajattelevat omaa välitöntä etuaan ja valitsevat aina halvemman tuotteen. Tinginkö omastani jonkun toisen hyväksi vai kasvatanko omaa elintasoani ostamalla tuotteet entistä edullisemmin. Kaikki ovat siis osa globalisaatiota.

Vapaakauppa nostaa niiden ihmisten elintasoa, jotka voivat ostaa samalla rahamäärällä yhä enemmän ja enemmän halventuneita tuotteita. Tämä koskee siis vain niitä, jotka säilyttävät työpaikkansa yhä ohuemmiksi käyvillä työmarkkinoilla, joilla työn hakijoita on yhä enemmän. Häviäjiä tulojen uusjaossa ovat ne, jotka menettävät työnsä ja ansionsa globalisoituvien yritysten siirtäessä tuotantonsa halpamaihin tai yritysten ajautuessa konkurssiin globalisaation seurauksena. Heille ei jää ostovoimaa ostaa edes halventuneita tuontituotteita. Tämä mekanismi jakaa kansakuntia sisältä käsin.

Lääkkeeksi työttömyyteen on tähän saakka sitkeästi tarjottu suurempaa talouskasvua (kulutuksen kasvua) ja työttömien uudelleen koulutusta. Käytännön kokemukset eivät kuitenkaan ole olleet rohkaisevia uudelleen kouluttautumista ajatellen. Vain harva pystyy täyttämään tiukentuneet työvoiman laatuvaatimukset, kun henkilöstölle asetettavissa laatuvaatimuksissa ei tunnu olevan kattoa lainkaan. Yrityksillä onkin tänä päivänä ostajan markkinat työvoiman suhteen. Etujärjestöjen valtakausi on käytännössä päättynyt globalisaatiokehitykseen. Nekin, jotka ovat työssä, eivät aina enää koe viihtyvänsä työssään. Tehokkuusvaatimukset ovat alkaneet aiheuttaa pahoinvointia. Yleisestä taloudellisesta tehokkuuden kasvusta huolimatta on läntisten teollisuusmaiden talouskehitys alkanut yskiä ja takellella. Ihmetellään sitä, että työpaikkoja ei enää synny, vaikka taloudessa vallitsisi nousukausikin.

Jos vapaakauppaa ajatellaan globaalisti, niin ongelman muodostaa se, että kansakuntien voimasuhteet eivät ole tasan. Toiset ovat vahvoja jo valmiiksi ja heillä on pitkä etumatka. Läntisillä teollisuusmailla on vuosisatojen ajalta tietotaitoa, osaamista, pääomia ja ne ovat kaiken lisäksi rakentaneet oikeusjärjestelmiä, jotka suojelevat juuri teollisuusmaiden pääomia ja tietotaitoa. Vapaakaupan heikoimmalla osapuolella ei ole mitään mitä suojella. Vapaakauppamekanismissa voittaja on aina se, joka pystyy suhteellisesti tuottamaan halvimmalla. Muut joutuvat vain sopeutumaan. Ongelmaksi vapaakaupassa se, että se sallii epäeettisyyden. Itse asiassa se, joka riistää ihmisiä ja ympäristöä eniten, palkitaan vapaakaupassa.

Harva meistä muistaa, että vain hetki aiemmin läntiset teollisuusmaat rakensivat omaa teollisuuttaan suojeltujen tullimuurien takana valmistellen teollisuuttaan kohtaamaan toistensa kilpailun. Vapaakaupassa ei tällaisia mahdollisuuksia enää anneta. Kansainvälinen kilpailu on kohdattava heti. Siksi juuri kehitysmaiden lähtöasetelmat ovat heikot. Heidän vahvuudekseen jää usein ainoastaan ihmisten työvoiman halpuus ja raaka-ainetuotanto, joita läntinen teollisuus tarvitsee tuotteiden jalostamiseen. Jotta kehitysmaat edes saisivat näitä halpatyöpaikkoja, on heidän saavutettava läntisten sijoittajien luottamus yhteiskunnan ja talouden vakaudesta, jotta sijoittajien riski menettää sijoituksensa ei kasvaisi liian suureksi. Kehitysmaiden on siis ensi sijassa ajateltava sijoittajien etua, jotta he voisivat saada edes jonkinlaisen osan maailmankaupasta. Teollisuusmaat ovat itse asiassa ajaneet kansainvälistä oikeusjärjestelmää, jossa kansallisvaltioille voitaisiin jakaa sanktioita, jos joku rikkoo tehtyjä sopimuksia. Kuulostaa ensi kuulemalta järkevältä ja oikeudenmukaiselta, mutta käytännössä lähemmin tarkasteltuna ajatus alkaa olla lähellä maailmanhallituksen syntyä, jonka hallitsijoina olisivat kauppajärjestöt ja läntinen yritysmaailma. Muilla kuin ei ole edes etuja puolustettavanaan...

Voimme tarkastella globaalia tulonjakoa esim. bensiinin ja öljyn hinnan kautta. Kauhistelemme usein korkeaa bensiinin hintaa. Uutiskynnyksen ylittää aina OPEC-maiden hintojen nostohalut. Pidämme tuottajan saamaa hintaa syypäänä kalliiseen bensiiniin. Itse asiassa emme muista lainkaan, että bensiinin hinnasta 75 % onkin suomalaisten itsensä osuutta eli itse asiassa me itse keräämme raaka-aineesta veroina tuon osuuden ja tuottajalle/jalostajalle jää ainoastaan 25 % myydyn tuotteen loppuhinnasta. Tulonjako suosiikin meitä itseämme mitä suurimassa määrin eli me itse keräämme suurimmat voitot raaka-aineesta nimeltä öljy!

Sama mekanismi toistuu globaalin vapaakaupan osalta yleensäkin. Voitot eivät tahdo jäädä sinne missä työ tehdään ja missä tuotannosta maksetaan inhimillinen hinta. Säätelemätön kapitalistinen vapaakauppamekanismi ei itsessään ota huomioon inhimillisiä ja sosiaalisia seikkoja. Mitään mekanismia, joka huolehtisi tulonsiirroista vähempiosaisille, ei ole olemassa, vaan liiketoiminta keskittyy ainoastaan voiton tuottamiseen sijoittajille, jotka omistavat tietotaidon ja pääomat. Jos ihmisten olosuhteita aiotaan kohentaa kehitysmaissa sälyttämällä työn hintaan erilaisia eläke- ja sosiaalimaksuja, etsivät yritykset uusia investointikohteita, joissa työ on halvempaa. Voiton tavoittelu ohjaa sijoittajia. Kehitysmaiden ihmiset nähdään kasvottomana massana ja resurssiarmeijana, joita hyödynnetään surutta.

Yhdysvaltojen edelläkävijänä viitoittamasta uusliberaalista talouspolitiikasta on kauppapoliittisista syistä tullut yleinen suuntaus myös EU:ssa. Eikä ihme, sillä EU:n alkuperäinen päämäärä oli ja on nimenomaan taloudellinen integraatio ja kehitys. Vuonna 1995 tähän yhteenliittymään ja sen periaatteisiin sitoutui siis myös Suomi. Sen jälkeen Suomeltakin poistuivat kansalliset tullit ja tullirajat, pääomien liikkuvuuden rajoitukset, työvoiman liikkuvuuden rajoitukset sekä kansallinen rahapolitiikka. Tilalle tuli EU:n jäsenvaltioita koskevat taloudelliset direktiivit vapaan kilpailun edistämiseksi. Emme ehkä huomanneet että valitsemamme tie oli samalla mitä suurimmassa määrin ideologinen arvovalinta. Vanha kansallisen itsemääräämisen malli hylättiin ja liityttiin kiinteämmin uuteen globaalimpaan talousjärjestelmään, jota ohjaavat kansainväliset sijoittajat ja kapitalismi. Vaikka sosiaalinen itsemääräämisoikeus EU:ssa jätettiin kansallisvaltioille poliittisessa mielessä, niin taloudellisessa mielessä itsemääräämisoikeus on jatkuvasti kaventunut. Siitä pitää huolen vapaakauppajärjestelmä.

Ihmisten koulutus, terveydenhoito ja sosiaalituet tarvitsevat rahoitusta, jotka on perinteisesti kerätty veroina ja erilaisina maksuina. Vapaakauppamekanismi ajaa kuitenkin tuotteille yhtä globaalia hintatasoa, joka tarkoittaa yritystasolla väistämättä yhteneväisempää kustannusrakennetta. Näihin päiviin saakka palkkakustannuksiin on sälytetty sosiaalisia eriä, joilla hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamia palveluja on kustannettu. Jatkossa työn hinta ei kuitenkaan enää voi ylittää kilpailijamaan hintatasoa. Jos vapaakaupan osapuolista joku polkee työn hinnan epäeettisin keinoin minimiin, ei muilla osapuolilla ole mahdollisuutta suojautua siltä. Voittaja on se, joka pystyy tuottamaan halvimmalla. Muut joutuvat sopeutumaan. Ongelma onkin se, että se joka riistää ihmisiä ja ympäristöä eniten, palkitaan vapaakaupassa.

Vapaakauppa ei siis ole missään tapauksessa arvovapaata, kuten meille on monasti annettu ymmärtää. Siinä on ensi sijalla sijoittajien etu (yritysten omistajat) ja tietyn kuluttajaryhmän etu (ostosvoima kasvaa) ja vasta sitten yhteiskunnalliset kokonaisvaikutukset ja ympäristön suojelu. Ihmisten onnellisuus/pahoinvointi ei ole mukana ajattelussa, koska se ei näy taloudellisesti vasta kun pahoinvointi on kasvanut siihen mittaan että yhteiskuntarauha häiriintyy ja osa väestöstä joutuu eristäytymään turvamiesten valvomille alueille.

Vapaakaupasta seuraa pitkässä juoksussa väistämättä se, että suomalainenkin "hyvinvointiyhteiskunta" joudutaan harmonisoimaan globaalille keskivertotasolle. Tiedämme että suuressa osassa maailmaa hyvinvoinnin taso ei ole korkea. Sosiaalijärjestelmien alasajoon ei suoranaisesti pakota EU tai WTO, vaan sen tekevät vapaakaupassa keskenään kilpailevat kansallisvaltiot itse taistellessaan elintilasta. Kilpailukyvyn edellyttämän huippuosaamisen säilyttämiseksi on alennettava palkkaverotusta, jotta koulutetut huippuosaajat jäävät eivätkä siirry ulkomaille parempien ansioiden perässä. Kun kaikki kansallisvaltiot käyttävät samoja keinoja, jää häviäjiksi yhteiskuntien syrjäytyneet ja sairaat, jotka joutuvat elämään verovaroista katettujen palvelujen turvin. Heiltä joudutaan jatkuvasti leikkaamaan hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan kaventuessa. Kaikki kilpailevat sijoittajista (investoinneista) ja huippuosaajista (tietotaito) pyrkiessään säilyttää kilpailukykynsä. Vapaakauppajärjestelmässä ei siis mikään yksittäinen valtio voi noudattaa poikkeavaa sosiaalipolitiikkaa ilman, että sillä on vaikutusta kansallisvaltion selviytymisessä kansainvälisessä talouskilvassa.

Taloudellisten ideologioiden painopisteiden muuttumisen myötä on myös koko hyvinvointivaltio-käsitteen sisältö muuttunut. Hyvinvoinnilla ei enää tarkoiteta hyvinvoinnin jakautumista tasaisesti inhimilliset näkökulmat huomioiden, vaan se tarkoittaa yhä enemmän kansantalouden numeerista hyvinvointia sijoittajan näkökulmasta. Näkökulma on siis vaihtunut vaivihkaa sijoittaja keskeiseksi. Tätä ei voi olla huomaamatta kun seuraa tiedotusvälineitä. Uutisissa on jo erillinen osio tätä varten - talousuutiset. Kukaan ei enää puhu ihmisten onnellisuudesta.

Mennyt keynesiläinen talousajattelu oli vielä suhteellisen lähellä raamatullisia arvolinjauksia, mutta nykyisen globaalin markkinatalouden arvot eivät enää piittaa inhimillisistä seurauksista. Ainoastaan voitot ja kustannukset puhuvat. Teollisuusmaissa tendenssi on tehostaminen, ihmisistä pitää saada samalla palkkakustannuksella irti yhä enemmän. Työpäiviä ei olla enää lyhentämässä, vaan pidentämässä. Osaamisvaatimukset kasvavat. Kehitysmaissa taas pyritään pitämään palkkakustannukset matalana, jotta sijoittajat kiinnostuisivat. Vaatimukset lyhemmistä työpäivistä, työturvallisuudesta, ympäristön suojelusta, terveydenhoidosta ja eläkkeistä, voisivat pelästyttää sijoittajia myös siellä, jotka pelkäävät tuottojen alentumista. Uutta tilannetta voisi kuvata sillä, että jokaisen valtion tai yksilön katsotaan olevan oman onnensa seppä. Arvot ja periaatteet on haudattu vähin äänin. Kaikkea tuntuu ohjaavan ainoastaan liiketaloudelliset päämäärät. Mitä tästä kaikesta oikein seuraa?

Yhteiskunnat näyttävät jakaantuvan Yhdysvaltojen esimerkin tavoin eli yhä enemmän ääripäihin; rikkaisiin ja köyhiin, jotka joko menestyvät tai sitten putoavat vaatimusten tahdista. Kiihtyvä globalisaatio erottaa myös maailman kansat toisistaan. Osa kansakunnista on ajautumassa tilanteeseen, jossa he tekevät työtä minimipalkalla, mutta jäävät ilman hyvinvoinnin eväitä, joiden avulla he voisivat parantaa elämänsä edellytyksiä. Globalisaation voitot kotiutetaan muualle, koska säätelemätön kapitalistinen järjestelmä itsessään on ainoastaan sijoittajavetoinen. Yritysjohdon odotetaan toimivan ainoastaan omistajansa näkökulmasta. Hinnan maksavat yritysten sijaan yhteiskunnat ja niissä asuva ihmisten enemmistö, joiden pahoinvointi lisääntyy ja elinympäristö saastuu. Saastuminen on seurausta maan ryöstämisestä eli siitä, että jätteiden asianmukaisesta käsittelystä ja hävittämisestä ei haluta maksaa, koska se vähentää tuottoja. Mihin oikein olemme joutumassa?

Soraääniä globaalin kapitalismin kentiltä

Soraääniä on alkanut kuulua jo tehokapitalismin kehdosta Yhdysvalloista. Professori Paul Krugman Princetownin yliopistosta kiteytti Talouselämä-lehden haastattelussa (39/2004) ahneuden ongelman sanoen että "nykykapitalismilla ei ole muita vihollisia, paitsi kapitalismi itse".

Professori Krugmanin mukaan Yhdysvallat on suistunut raiteilta 1990-luvulla. Suuren 30-luvun laman jälkeen aina 90-luvulle saakka oli Yhdysvalloissakin markkinatalouden säätelyjärjestelmä, jossa liike-elämää valvottiin ja noudatettiin tiettyjä eettisiä käytöstapoja. 90-luvun jälkeen alkoivat kirjanpitorikokset, rötökset ja muu ahneuteen perustuva selkärangattomuus. Koko yhteiskunta on mennyt onnellisuutta ajatellen huonompaan suuntaan; esim. USA:n lapsikuolleisuus on teollisuusmaiden korkeimpia, ihmisten elinikäodote teollisuusmaiden häntäpäästä ja mm. 45 miljoonaa ihmistä on ilman sairausvakuutusta. Samaan aikaan poliitikot jakavat veroalennuksia suurituloisille ja yliopistot ovat muuttuneet elitistisiksi. Amerikkalainen keskiluokan unelma paremmasta elämästä on karannut kauas - juuri keskiluokalta.

Tähän saakka kaikki oli toiminut hyvin. Markkinatalous oli tuonut ihmisille enemmän hyvää kuin ihmisillä koskaan aiemmin on ollut; rahaa, autoja, taloja, terveyttä, lomia jne. Nyt voitolliset yritykset irtisanovat ja vaaditaan, että ihmisten pitäisi tehdä enemmän töitä pienemmällä palkalla. Ihmiset on saatu pelkäämään, että työ loppuu. Siksi työpaikat ovat muuttuneet ikäviksi paikoiksi. Samaan aikaan kustannuskuria opettavat yritykset jäävät itse kiinni kirjanpitorikoksista, sisäpiiririkoksista, kartelleista, joilla on tavoiteltu suuria pikavoittoja. Ihmisten ostovoima on alkanut heiketä. He eivät luota enää tulevaisuuteen ja säästävät.

Keinottelulla rikastunut suursijoittajakuuluisuus George Soros on myös kääntänyt kelkkansa säätelemättömän kapitalismin autuuden suhteen. Kirjassaan "Kapitalismin kriisi" Soros sanoo, ettei aikoinaan miettinyt tekojensa yhteiskunnallisia vaikutuksia. Soros keinotteli kasvottomana sijoittajana 90-luvulla mm. Britannian ja Thaimaan valuutoilla ja aiheutti inhimillistä kärsimystä miljoonille ihmisille. Nyttemmin hän on tullut toisiin aatoksiin. Soros on todennut globaalin säätelemättömän kapitalismin olevan varsin nuori ilmiö - mutta että tänä aikana markkinatalouden valta on kasvanut ennen näkemättömiin mittoihin. Taloudelliset arvot ovat kohonneet yhteiskunnissa yli muiden arvojen. Talouden valta on Soroksen mukaan nykyään niin voimakasta, että se uhkaa jopa demokratiaa.

Nykyisen taloudellisen suuntauksen kritiikkiä kuulee myös suomalaisilta huippujohtajilta. Tukon entinen konserninjohtaja Uolevi Manninen jäsentää markkinatalouden nykyhenkeä samoilla linjoilla. Hän näkee ihmisen itsekkäänä ja ahneena, joka on nyt päästetty valloilleen. Mikään ei ole tarpeeksi eikä ahneudella ole mitään kattoa. "Kapitalismia ei tunnu johtavan kukaan", hän toteaa. Yritysjohtajat kiristävät kylmästi valtiota maastamuutolla ja ottavat etäisyyttä isänmaahansa. Kaikki on muuttunut nopeasti. Yritykset eivät ole enää suvaitsevaisia työntekijöitään kohtaan. Ihmisestä on tullut vain liikuteltava resurssi, jolle voidaan sanoa, että häntä ei huomenna enää tarvita. Jatkuva muuttumisen tarve repii ihmisiä ja he kokevat syvää turvattomuutta. Oikeampi tapa olisi Mannisen mielestä se, että "yritykset kantaisivat suuremman vastuun työntekijöistään ja työntekijät yrityksestä. Hyvinä aikoina jaettaisiin kun on jaettavaa - riskin kantajalle eli yritykselle tietysti enemmän, mutta myös työntekijöille. Lisäksi hyvinä aikoina laitettaisiin jemmaan. Huonoina aikoina tingittäisiin kun menee kehnommin." Yllättävää kyllä, Manninen muistaa vielä kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden ihanteet.

Edellä olleet kapitalismin asiantuntijoiden ja huippujohtajien puheenvuorot vahvistavat, että jokin on menossa vikaan. Olisiko historialla antaa näkökulmaa tämän päivän ongelmiin?

Rooman imperiumin tuho

Vaikka Rooma oli 200 luvulla eKr. matkalla kohti maailman herruutta, odotti sitä nurkan takana myös jatkuvat sisällissodat ja vallankaappaukset. Valtaannousun huumaamana uusi valtiomiessukupolvi erosi edeltäjistään. Roomalaiset valloittivat 215 - 168 eKr. Sisilian, Espanjan, Gallian, Makedonian, Kreikan, Vähä-Aasian, joista tehtiin Rooman provinsseja. Nousukkaat taistelivat säälimättömästi ja tuhosivat valtaamansa alueet. He hallitsivat kuin itsevaltiaat ja pyrkivät kahmimaan virkavuotensa aikana varallisuutta loppuelämäkseen. Vaurautta tulvikin aluksi Roomaan kaikkialta maailmasta ja vanha yksinkertaisuus roomalaisessa elämäntavassa sai antaa tietä ylellisyydelle ja loistolle. Äkkiä rikastuneet viranhaltijat hankkivat aatelistiloja ja ostivat pienviljelijöiden maatilat.

Pienviljelijät köyhtyivät, koska eivät pystyneet kilpailemaan suurilla plantaaseilla lähes ilmaiseksi työskentelevien orjalaumojen kanssa. Orjatyövoima oli alentanut ennen vankan pienviljelijöiden ryhmän maaorjan tai kerjäläisen asemaan. Keskiluokka, joka kerran oli ollut kansakunnan selkäranka, oli miltei kadonnut. Pääkaupungin kadut täyttyivät varattomista ihmisistä - köyhtyneistä maanviljelijöistä, vapautetuista sotilaista ja vetelehtijöistä. Syntyneen aristokratian ja vaurauden sekä suunnattoman rahattomien joukon välillä oli katkeraa vihamielisyyttä. Luokkasota oli ovella jo tuolloin. Tiberius Sempronius Gracchus, Scipio Africanuksen vävy, nousi kansantribuuniksi vuonna 133 eKr. Hän sai Rooman tasavallassa hyväksytyksi maauudistuksen, jolla maata jaettiin nimellistä vuokraa vastaan varattomille pientalonpojille. Tämä ärsytti suunnattomasti senaattia, ja kun Tiberius Gracchus yritti valituttaa itsensä kansantribuuniksi vielä toiseksikin vuodeksi, ylipappi Scipio Nasican johtamat aseistetut miehet surmasivat hänet ja satoja hänen kannattajiaan vuonna 133 eKr. Gaius Sempronius Gracchus pyrki jatkamaan veljensä aloittamaa työtä, mutta myös hänet murhattiin.

Tästä alkoi sisällissotien vuosisata, joka päättyi joksikin aikaa 30 luvulla eKr., jonka jälkeen Rooma ehti jälleen nauttia valtaamiensa kansakuntien hyödyntämisen tuomasta elintasosta. Perustavanlaatuinen vakavuus ja harkitsevuus, joka oli ollut tyypillistä muinaisten roomalaisten käytökselle, oli mennyttä, kuten kunnioitus perhettä, valtiota ja jumalia kohtaan. Roomalaisten arvomaailma oli muuttunut ja korruptio rehotti. Siinä missä Brutus oli tarjonnut poikansa alttarille velvollisuuden tunteesta valtiota kohtaan, murhasi Nero v. 59 jKr. äitinsä ja vaimonsa voidakseen naida mielitiettynsä Poppaean. Moraali mureni ja paheet ja korruptio kukoistivat. Intohimo helppoon, ylelliseen elämään ilmeni kaikissa yhteiskuntaluokissa. Rikkaat huvittivat itseään järjestämällä mahtavia juhlia. Köyhemmilläkin oli omat viihdykkeensä eli "panem et circenses "- leipää ja sirkushuveja. Orjatyövoima oli alentanut ennen vankan pienviljelijöiden ryhmän maaorjan tai kerjäläisen asemaan. Huvit ja ilmainen leipä piti vähempiosaiset kuitenkin pitkään rauhallisina. Roomalaisessa yhteiskunnassa eli lähinnä kaksi kansanosaa eli rikkaat ja todella köyhät.

Vähitellen imperiumi alkoikin hajota. Roomaa ei kaatanut mikään yksittäinen syy, vaan valtakunta hajosi vähitellen, kun pääkaupunkiin keskittyneen vallan ja korkeakulttuurin taloudelliset tukipilarit murenivat. Armeijan heikkeneminen ja sen tappiot olivat valtakunnan hajoamisen selvin merkki. Kun valloituksilla oli hankittu viljaa, rautaa, kultaa, orjia, veroja ja samalla alistettu kymmeniä miljoonia ihmisiä, roomalaisilla oli myös vihollisia. Vauraus virtasi Roomaan ainoastaan niin kauan kuin armeija jaksoi sotia, mutta sen into alkoi 100 luvun jKr. loppua kohden. Samalla reuna-alueiden kapinat lisääntyivät ja pohjoisen kapinalliset pääsivät välillä jopa Roomaan asti, koska vastassa ei enää ollut motivoitunutta ja uhrautuvaa armeijaa tai edes talonpoikia.

Myös alamaiset olivat kyllästyneet Rooman yläluokan valtaan. He halusivat eroon veroista ja sotapalveluksesta. Sotapalvelukseen värvättiin sotilaita voitetuista kansoista, eivätkä tällaiset sotilaat taistelleet kovinkaan innokaasti Rooman puolesta. Tämä kaikki aiheutti sen, että armeijasta tuli lopulta kallis ja epäluotettava. Se heikkeni ja hallinto menetti otteensa. Vähitellen provinssien asukkaat eivät enää totelleet maaherrojaan tai sitten nämä alkoivat kasvattaa vain omaa valtaansa Rooman kustannuksella.

Rooman mahti joutui kriisiin ja alkoi velkaantua kun valtakunnan jatkuvaan laajentumiseen nojannut vaihdantatalous romahti. Valtion köyhtymistä yritettiin pysäyttää alentamalla rahan arvoa eli vähentämällä sen metallipitoisuutta ja korottamalla veroja, mikä laski kansan elintasoa. Köyhät talonpojat kapinoivat ja hakeutuivat veroista vapautettujen suurtilallisten suojelukseen. Muutkin köyhtyneet kaupunkilaiset alkoivat muuttaa takaisin maalle. Rooma olisi pystynyt pystyssä vielä pitkään, jos sen kansalaisilla olisi ollut yhteisiä etuja puolustettavanaan. Näin ei ollut, sillä Rooman valtakunta koostui monesta kansasta ja se oli kaiken lisäksi jakautunut moniin eriarvoisiin luokkiin. Rooman hallinto ei yrittänytkään lieventää eriarvoisuutta ja ristiriitoja, vaan päinvastoin vaikeuksien kasaantuessa hallitseva luokka vain kiristi otettaan. Pelko vallan horjumisesta johti uskonnollisiin ja rodullisiin vainoihin ja näin entisestään heikensi Roomaa sisältäpäin.

Vuonna 476 germaanit syrjäyttivät Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen (475-476), mutta silloin Rooma olikin jo entisen mahti-imperiumin entinen pääkaupunki. Rooman tuhoksi koitui sen alusmaiden julma riisto sekä sen sisäinen henkinen rappiotila, joka johtui ahneudesta, eriarvoisuudesta ja piittaamattomuudesta. Se tuomitsi tavallaan itse itsensä tuhoon, tosin tietämättään. Edesmenneen Rooman järjestelmä muistuttaa pahaenteisesti aikamme globaalia kapitalismia - eikö vain? Rikkauden järjestelmän toimi meilläkin aluksi hyvin, kun siitä pääsi suuri osa ihmisistä osalliseksi, mutta nyt se on alkanut aiheuttaa pahoinvointia. Mistä löytää viisastenkivi?

Moraalin ja hyvinvoinnin välinen yhteys

Monet taloustieteilijät, yritysjohtajat, sijoittajat ovat havainneet, että ihmisten onnellisuus ei ole läntisissä hyvinvointimaissa enää lisääntymässä. Päinvastoin; pahoinvointi alkaa nostaa päätään kaikkialla. Masennuslääkkeiden kulutus kasvaa kapitalistisen tehokkuuden lisääntyessä. Itse asiassa monet talousteoriat ovat havainneet sen, että kapitalismi syö itse itsensä, jos ihmisiltä katoaa onnellisuus, turvallisuus. Vähitellen ostovoima ja kysyntä heikkenee ja hyvinvointia tahkoavat markkinatalouden rattaat juuttuvat. Halvalla tuottaminen ei auta, jos ei ole ostajia ja kysyntää.

Marx näki vahvimman oikeuden johtavan riistoon. Ratkaisuna ongelmaan hän oli valmis kieltämään omistamisen, mikä tosin johti toiseen umpikujaan, koska se oli vastoin ihmisen perustarpeita. Keynes puolsi markkinataloutta, mutta havaitsi, että säätelemätön kapitalismi johtaa itsensä katastrofiin ja että tulonsiirrot pienituloisille itse asiassa lisäsivät kaikkien hyvinvointia. Pienituloisten tulonsiirrot menevät pääosin kulutukseen, joka lisäsi kysyntää. Säätelemätön ahneus sitä vastoin johtaisi ongelmiin. Tämän todisti tavallaan myös monetarismi, joka syntyi vastareaktiona etujärjestöjen ahneuden aiheuttamiin taloudellisiin ongelmiin. Tulonsiirrot kasvoivat suuremmiksi kuin mitä oli ansaittu. Säätelemätön etujärjestöjen valta johti sekin ongelmiin. Kaikesta huolimatta olemme tänä päivänä palaamassa säätelemättömän kapitalismin juurille. 1930-luvun suuri lama ja Rooman imperiumin historia kuitenkin todistaa omalta osaltaan ahneuden seurauksista. Ahneus ja piittaamattomuus kaikissa muodoissaan ovat aina johtaneet ongelmiin. Ehkä meidän olisi syytä palata juurillemme, evankelis-luterilaisen kiertokoulun aikaan. Aikaan, jolloin hyvinvointiyhteiskuntamme alkoi syntyä. Katso Raamatun etiikkaa muutaman jakeen kautta tästä linkistä.

Raamattu puhuu taloudenpidosta monessa kohdin, mutta keskeisinä asioina nousee esiin mm. Jumalan tahdon opiskeleminen ja noudattaminen, anteliaisuus, oikeamielisyys, ahkeruus, nöyryys, rehellisyys, säästäväisyys, avuliaisuus.

Vaikka omistaminen on sallittu ja siunaus, on kyltymätön rikkauden tavoittelu väärämielisyyttä. Väärämielisyyttä on erityisesti omaisuuden kasaaminen ahnehtimalla ja riistämällä. Raamatun mukaan tulee valita mielummin köyhyys kuin väärämielinen omaisuuden hankkiminen. Omaisuudesta ja elintasosta ei saa myöskään tulla elämän keskipiste, vaikka se on tarpeellista ihmisen päivittäisen elämän kannalta.

Mitä johtopäätöksiä meidän tulisi tehdä tästä?

Ennen kuin koko taloustiedettä edes oli keksitty, noudattivat kirkot ainoastaan Raamatun eli Jumalan itsensä talousoppia. Seurauksena oli ennen näkemätön talousihme. Suomen historiasta voimme havaita, että evankelis-luterilainen kirkko näyttää olleen meidän historiamme ensimmäinen kauppakorkeakoulu. Raamatun malli on historian saatossa todistettu erittäin hyvin paikkansa pitäväksi. Kun tarkastelemme maailman maita ja niiden hyvinvointia, niin voidaan yleishavaintona todeta, että mitä enemmän Raamatulle uskollinen kristillisyys maassa on vallinnut (yl. protestanttinen kristillisyys), sitä suuremmalla todennäköisyydellä maa kuuluu maailman hyvinvoivien kansakuntien joukkoon. Protestanttisuus tarkoitti aikoinaan sitä, että Jumalan sana otettiin todesta ja kuljettiin sen viitoittamalla tiellä. Protestanttisuus tarkoitti tuolloin uskon puhdistusta kohti sen alkuperäistä sisältöä. Suomenkin hyvinvointi on vahva todiste siitä, että eettisyys kantaa pitkälle.

On myös hyvä huomata, että taloustiede ei ole arvovapaata, vaan on osa maailmankatsomusta. Taustalla vaikuttaa aina maailmankatsomus - käsitys oikeasta ja väärästä. Maailmankatsomusten ja filosofioiden taustaoletukset onkin syytä punnita, sillä arvovalinnat ovat kohtalomme. Protestanttisen uskonpuhdistuksen isä, Martti Luther totesi jo aikoinaan, että "Jumalan laki on elämän oma laki". Sama asia toisinpäin sanottuna tarkoittaa sitä, että ne yhteiskunnat, sivilisaatiot ja kulttuurit, jotka hylkäävät tämän ilmoituksen ja sen periaatteet tuottavat itselleen perikadon. Modernin sivistyksen ja korkean teknologian omaavat ja perinteisesti kristillisinä pidetyt länsimaat näyttävät nyt olevan kulkemassa edeltäjänsä, antiikin ajan Rooman imperiumin tuhon teitä hylätessään Raamatun iankaikkisen viisauden. Toivottavasti suomalaisetkin palaisivat tämän viisauden lähteille. Samalle lähteelle, josta hyvinvointi aikoinaan syntyi.