Raamatun tulkinnasta
Monet sanovat Raamatun tulkintoihin vastaukseksi, että "se on vain sinun tulkintasi. Luet Raamatusta vain sitä mitä haluat lukea!". Voidaanko sitä todella tulkita miten tahansa?
Jos sitä voidaan tulkita miten tahansa, niin silloin se tarkoittaisi sitä, että tulkinnat ovat vain ihmisten omia ajatuksia, joille haetaan vahvistusta Raamatun teksteistä eli teksti olisi vailla merkitystä, koska sitä ei voitasi tulkita koskaan oikein. Onneksi Raamatusta ei voida lukea mitä tahansa. Siksi sitä voi lukea kuka tahansa. Mitä hyötyä sellaisesta Jumalan ilmoituksesta olisi, jos sen tulkitsemiseen tarvittaisiin joitakin guruja tai valaistuneita johtajia eikä kukaan tavallinen ihminen voisi päästä käsitykseen siitä, mitä Jumala on itsestään ilmoittanut. Raamattu on siis ymmärrettävissä ja sen tekstin tarkoitus tulkittavissa.
Tulkintaa joudutaan tekemään lukiessa mitä tahansa normaaliakin tekstiä. Jos tulkintaa ei tarvittaisi, niin puhuisimme telepatiasta. Kaikki tulkitsevat toistensa lähettämiä viestejä, puhetta, tekstiä, kehon viestejä jne. Raamattua on tulkittava samalla tavalla. Tulkinta ei kuitenkaan ole sama asia kuin mielivalta. Tulkinnan on käytävä yksiin kirjoittajan alkuperäisen tarkoituksen kanssa ja tekstin tosiasiallisen sisällön kanssa. Jos emme tunne kirjoittajaa, voimme joskus joutua valitsemaan muutaman eri tulkintavaihtoehdon väliltä, mutta se ei tarkoita sitä että kirjoitettu teksti voisi tarkoittaa mitä tahansa.
Jos käytämme mielivaltaa, emme pyri etsimään kirjoittajan tarkoitusta tekstin sisällöstä käsin, vaan väärennämme sen omien tarkoitusperien mukaiseksi. Jos tekstejä yleensäkin tulkittaisiin miten tahansa, ei lakikirjaakaan voisi painaa, koska lain tarkoituksesta ei kukaan pääsisi selville tulkintaongelmien vuoksi. Lain tulkitseminen ei aina ole yksinkertaista ja sama pätee Raamattuunkin, jota pitää heijastaa myös kulttuurierojen ja eri aikakausien tapoja vastaan. Mutta sitä voidaan luotettavasti tulkita niin, että alkuperäinen tarkoitus selviää. Tätä helpottaa se, että Ihmiset ovat kaikesta muutoksesta huolimatta säilyttäneet saman perusluonnon vuosituhansien aikana, joten monet asiat ovat nykyään pohjimmiltaan samoin kuin aikoinaan.
Kaikki ovat jossain määrin subjektiivisia tulkinnoissaa (vrt. runous) eli esiymmärrys asiasta vaikuttaa sen tulkintaan. Mutta se ei tarkoita sitä, että voisit lukea siitä mitä tahansa. Jos esiymmärrys on yleisen tietoisuuden taso, avaa kirjoittajan tekstien jatkuva ja tarkempi tutkiminen ymmärrystä uudelle tasolle ja jalostaa sitä vastaamaan kirjoittajan todellista tarkoitusta.
Vaikka Raamattua voi siis tulkita kuka tahansa, paikoin se on vaikeampaa kuin toisin kohdin, mutta mahdotonta se ei ole. Eikä myöskään ole järkevää että Jumala, joka haluasi puhua ihmisille sanansa kautta, ilmaisisi sen lopulta siten että hänen tarkoituksestaan ei pääsisi perille. Raamatun sanaa tulee kuitenkin tulkita aikaansa vasten. Samoin on otettava huomioon Raamatun sisältämät kirjallisuuden lajit. Siellä on runoutta, kielikuvia, symboleita, kertovia tekstejä, historiallisia tekstejä ja näitä kaikkia on tulkittava kirjallisuuden lajinsa mukaisesti eli laji on tulkittava ensin, ennen sisällön tulkintaa. Kaikkea tekstiä tulee tulkita asiayhteyden valossa.
Raamattu selittää kuitenkin itse itseään eli eri kohdat Raamatusta tukevat ja selittävät toisiaan. Raamatussa kaikkein tärkein avain tulkintaan on kuitenkin Jeesus. Hänestä on kysymys syvimmiltään sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Raamatun tutkiminen on hyvä aloittaa juuri hänestä - Raamatun tärkeimmästä henkilöstä, Jumalan pojasta. Uusi testamentti kertoo nimenomaan hänestä ja hänen sanomastaan ihmisille. Evankeliumit ovat Jeesuksen aikalaisten todistus Jeesuksen elämästä ja mitä Jeesus oli sanonut, tehnyt ja mitä lopulta tapahtui. Kaikki evankeliumit kertovat samasta tapahtumasta, jokainen kuitenkin omin sanoin ja painotuksin. Voiko Jeesuksen elämää ja historiallisia tapahtumia edes dokumentoida sen aikaisilla menetelmillä yhtään tarkemmin kuin on jo tehty? Tuskinpa. Ne jotka eivät halua uskoa siihen mitä on tapahtunut ja että Raamattu on totta, eivät usko vaikka se todisttaisiin millä tahansa. Aina löytyy vastaväitteitä ja vastakkaisia kirjoituksia. Raamattu todistaa sinulle itse itsensä puolesta. Raamattu on looginen ja sen jakeet selittävät toisiaan.
Esimerkiksi Raamatun ensimmäisissä jakeissa viitataan jo Jeesukseen kun siellä sanotaan että Herra karkotti ihmisen Paratiisista synnin tähden ja pani "leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä". Tuo miekka tarkoittaa Jeesusta. Johanneksen evankeliumissa on todistettu Jeesuksen itse sanoneen että "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani". Hän siis itse sanoo olevansa elämään vievä tie. Johanneksen ilmestyksessä puolestaan puhutaan ihmiskunnan viime päivistä ja kuinka Kuninkaan (Jeesus) suusta lähtee terävä miekka, jolla hän lyö sielunvihollisen vallassa olevia kansoja. Tämä Raamatun viime lehdillä oleva kuvaus viittaa Raamatun ensimmäisiin jakeisiin, jossa puhutaan miekasta, joka vartioi elämän puulle vievää tietä.
Raamatun kaanonista ja sen synnystä
Yleisiä kysymyksiä:
- Millä perusteella väitämme joidenkin apostolisen ja alkukristillisen ajan kirjoitusten olevan alkuperältään jumalallisen inspiraation tuloksena syntyneitä?
- Miten niin jotkut niistä on kelpuutettu kristittyjen pyhiksi kirjoituksiksi ja joitain toisia ei?
- Onhan olemassa paljon ns. apokryfisiä evankeliumeja, pseudepigrafeja ja muita varhaiskristillisen ajan kirjoituksia - miksi me niihin suhtautuisimme nuivasti tai peräti kielteisesti?
Johdanto
Mielenkiintoisia kysymyksiä ja osin ihan aiheellisiakin. Etsiessämme vastausta em. kysymyksiin meidän on kuitenkin ensin luotava silmäys tähän kirjaan kokonaisuutena.
Kuten tiedämme, Raamattu jakaantuu Vanhaan (39 kirjaa) ja Uuteen testamenttiin (27 kirjaa). Kyse onkin siis enemmän kirjastosta kuin yhdestä ainoasta teoksesta. Ensi silmäyksellä Raamattu näyttääkin kokoelmalta juutalaista kirjallisuutta. Jos edelleen tutkimme niitä olosuhteita (historiallista kontekstia), joissa nämä kirjat kirjoitettiin, näemme niiden syntymisen kestäneen miltei 1400 vuotta. Tilanteet ja paikat ovat olleet hyvin kirjavat; Italia, Israel, nykyisen Turkin ja Irakin alueet jne.
Kirjoittajiin on kuulunut mitä erilaisimpia ihmisiä, eri ammattien harjoittajia ja persoonallisuustyyppejä; kuninkaita, kalastajia, paimenia, pappeja, lakimiehiä ja hovin virkamiehiä, kreikkalaista syntyperää oleva lääkäri ja juutalainen teltantekijä-rabbi jne. Samoin Raamatun eri kirjoitukset kuuluvat hyvin monenlaisiin kirjallisuuden lajeihin. Raamattu sisältää uskonnollista runoutta ja profetiaa, historiankirjoitusta, eri elämän alueilla ulottuvaa lakitekstiä, ihmisten välistä henkilökohtaista kirjeenvaihtoa, elämänkertoja ja muistelmia jne.
Kuitenkaan Raamattu ei ole pelkkä kirjakokoelma. Se on ennen kaikkea yhtenäinen kokonaisuus. Ensinnäkään Raamattua ei kukaan ole valikoinut ja koonnut. Se on yksinkertaisesti vain kasvanut vuosisatojen aikana, kunnes se lopulta päätyi siksi Raamatuksi - so. Vanhan ja Uuden testamentin pyhiksi kirjoituksiksi - joka meillä on käsissämme. Kristillinen seurakunta ymmärtää asian siten, että Jumalan Henki - Kolmiyhteisen Jumalan kolmas persoona - on inspiroinut Raamatun kirjoittajia niin, että se, minkä he ovat kirjoittaneet, ei ole lähtöisin heistä itsestään, vaan Jumalasta itsestään. Tämä Hengen todistus on ollut ratkaiseva seikka Raamatun kirjojen kokoonpanoa ratkaistaessa. Itse asiassa Raamatun oman itseymmärryksen mukaan Jumalan Henki on kirjaimellisesti "ulos hengittänyt" tai "henkäyttänyt" jokaisen Raamatun kirjoituksen. (Ks. 2. Tim. 3:16; "jokainen kirjoitus on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta", kr. "theopneustoos".)
Raamatun kaanonin luonne
Tältä pohjalta ymmärrämme myös sen, että emme voi ymmärtää Raamattua muuten kuin yhtenä kokonaisuutena tarkastellen. Verrattaessa Raamattua ihmisruumiiseen, näemme, että kukin ruumiinosa selittyy oikealla tavalla vain kokonaisuuden osana. Samoin jokainen Raamatun osa voidaan selittää kunnolla vain koko Raamatun kehyksessä. Jeesus Kristus persoonana ja Jumalan lähettämänä Vapahtajana ja Messiaana on se punainen lanka, joka yhdistä Raamatun eri osat yhdeksi ehjäksi kokonaisuudeksi.
Mutta miten nämä kaikki vanhat kirjoitukset eroavat vaikkapa Nag Hammadin gnostilaisista kirjoituksista, apostolisten isien kirjoituksista tai muista vastaavista teoksista?
Nyt siis pureudumme Raamatun kaanoniin. Sana "kaanon" on tullut meille latinan kautta kreikan kielestä. Sanan alkuperäinen merkitys on "korsi", mutta sillä on myös muita merkityksiä, kuten "mittakeppi", "sääntö" tai "mittapuu" kuvaannollisessa mielessä. Kirkkoisä Origenes (185-254) käytti sanaa kaanon tarkoittamaan mittapuuta tai "uskonsääntöä", jolla meidän tulee arvioida kaikkea sitä, mitä meille tarjotaan uskottavaksi. Kirkkoisä Athanasios (296-373) tosin vasta käyttää sanaa kaanon tarkoittamaan Raamatun kirjoja eli "kirkon jumalallisen ilmoituksen todisteiksi hyväksymien kirjoitusten luetteloa".
Sana kaanon liittyy siis läheisesti kysymykseen Raamatun arvovallasta, koska Raamattu on niin uskon kuin käytännön elämänkin mitta ja ohjenuora. Lisäksi kaanonia käytetään merkityksessä "luettelo", mikä varmaan juontaa juurensa mittakepin merkinnöistä. Tämä merkitys on kuitenkin taustana Raamatun kaanonille eli luettelolle niistä kirjoista, joiden katsotaan kuuluvan pyhiin kirjoituksiin.
Mutta miksi ja millä perusteella jokin kirja on sitten hyväksytty kaanoniin eli luetteloon? Lyhyesti sanottuna siksi, että sitä pidetään erityisen arvovaltaisena. Mutta onko tämä arvovalta, joka kristittyjen mielestä liittyy Raamatun kirjoihin, tulosta siitä, että ne on määritelty luetteloon eli kaanoniin kuuluviksi? Itse asiassa asia on täysin päinvastoin; Raamatun (Vanhan ja Uuden testamentin) kirjat ovat luettelossa mukana siksi, että ne on tunnustettu arvovaltaisiksi.
Vanhan testamentin kaanonin synty
Juutalaiset rabbit jakavat Vanhan testamentin kirjat kolmeen osaan: 1. Toora eli Laki Viisi Mooseksen kirjaa 2. Profeetat Aikaisemmat profeetat (Joosua, Tuomarit, 1. ja 2. Samuel, 1. ja 2. Kuninkaiden kirja). Myöhäisemmät profeetat (Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Kahdentoista profeetan kirja eli ns. pikkuprofeetat Hooseasta Malakiaan) 3. Kirjoitukset Psalmit, Sananlaskut, Job, Laulujen laulu, Ruut, Valitusvirret, Saarnaaja, Ester, Daniel, Esra-Nehemia sekä 1. ja 2. Aikakirja
Kun Jeesus ylösnousemisensa jälkeen ilmestyi opetuslapsilleen Hän totesi kaiken tapahtuneen sen mukaan, mitä Vanhassa testamentissa oli ennustettu. "Kaiken tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu" (Luuk. 24:44). Näin Jeesus siis tietoisesti viittasi tuohon em. Vanhan testamentin kirjojen kolmijakoon. Samalla Hän myös tunnustaa niiden jumalallisen arvovallan kanonisina kirjoina. Niiden tunnusomainen piirre oli se, että kaikki siihen kuuluvat kirjoitukset olivat pyhiä, kun taas yksikään sen ulkopuolelle jäävä ei ollut.
Vanhan testamentin kirjojen kanonisuuden ja juutalaisen uskon kannalta tärkeä merkkipaalu oli v. 70 jKr. Jamniassa, Välimeren rannikolla pidetty juutalaisten rabbien kokous, jossa vahvistettiin Vanhan testamentin kaanon. Keskusteluja käytiin joidenkin kirjojen kelpoisuudesta pyhien kirjoitusten joukkoon (Esterin kirja, Saarnaaja, Laulujen laulu ja Sananlaskut). Jamnian keskustelujen tuloksena kuitenkin päätettiin pitää nämä kirjat kaanoniin kuuluvina. Tosiasiassa siis kirjat, jotka Jamnian kokouksen perusteella päätettiin tunnustaa pyhiin kirjoituksiin kuuluviksi, olivat jo yleisesti hyväksytty, vaikka joitain kysymyksiä esitettiinkin. Vastaavasti ne kirjat, joita ei hyväksytty kaanoniin, eivät olleet sinne koskaan kuuluneetkaan. Kaanonista ei poistettu yhtään sellaista kirjaa, joka aikaisemmin olisi kuulunut sinne. Jamnian neuvosto siis vahvisti yleisen mielipiteen, ei muodostanut sitä.
Kristitylle riittää hyvin se, että meidän Herramme ja Hänen apostolinsa hyväksyivät heprealaisen Vanhan testamentin kaanonin. Apostolit pitivät epäilemättä Jeesuksen asennetta riittävänä perusteena omalleen. Jeesus puolestaan ei hyväksynyt Vanhan testamentin kirjoja sen tähden, että ne olivat perinteen mukaisesti kanonisia, vaan siksi, että tunnisti niiden jumalallisen alkuperän ja laadun. Sen tähden sen, mikä oli välttämätöntä Vapahtajalle, täytyy olla välttämätöntä myös vapahdetuille.
Uuden testamentin kaanon
Uuden testamentin Herralta itseltään saama arvovalta ei ole yhtä välittömän ilmeinen kuin mitä huomasimme Vanhan testamentin osalta olevan. Huomaamme kuitenkin, että Hän, joka vahvisti Vanhan testamentin takautuvasti, vahvisti myös Uuden testamentin jo edeltä käsin. Neljäs evankelista nimittäin kertoo, kuinka Jeesus ristiinnaulitsemispäivänsä aattona lupasi opetuslapsilleen lähettää heille Pyhän Henkensä. Tästä "Toisesta Puolustajasta" Herra sanoo seuraavat asiat: • "Hän opettaa teille kaikki..." • "ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut..." • "Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen" • "ja tulevaiset hän teille julistaa" • Ks. Joh. 14:26, 16:13.
Kristillisen uskon mukaan Uusi testamentti ilmaisee kirjallisessa muodossa tämän Kristuksen lupauksen täyttymisen apostolien elämässä ja todistuksessa Herrastaan. Uusi testamentti sisältää 27 eri kirjoitusta, joista 5 on kertomuksia, 21 kirjettä ja yksi apokalyptinen näky. Mutta miten tämä kaanonin synty on tapahtunut käytännössä? Monia kysymyksiä nousee eteemme. Millä perusteella Uuden testamentin kaanon on määritelty? Kuka sen on määritellyt? Milloin ja missä se on tapahtunut?
On selvää, että jokaiselle, joka tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi ja Jumalan Pojaksi, Hänen sanansa ovat ilman muuta yhtä jumalallisella arvovallalla ladattuja kuin esim. Vanhan testamentin profeettojen kautta puhutut sanat. "Sitten kun Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta", pukee tämän käsityksen sanoiksi Heprealaiskirjeen kirjoittaja (Hepr. 1:1-2). Vanhan testamentin profeettojen kautta annettu jumalallinen sanoma osoittautuikin osittaiseksi ja katkonaiseksi. Vasta Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa koko Jumalan ilmoitus tuli täydelliseksi. Profeetat olivat jumalallisen inspiraation välikappaleita ajoittain ja eriasteisesti. Jeesuksessa Pyhä Henki asuu pysyvässä täyteydessä; Hän itse on ihmiseksi tullut Jumalan Sana. Hänen muistiinmerkityt sanansa ovat siis väistämättä yhtä suuren kunnioituksen arvoiset kuin Vanhan testamentin profeettojenkin.
Evankeliumeihin on tallennettu Jeesuksen opetusten lisäksi myös silminnäkijöiden todistuksia Hänen yliluonnollisista ihmeteoistaan. Tämä evankeliumien kahtalainen sisältö oli ensimmäisten kristittyjen antaman todistuksen kirjallinen varasto. Kristus antoi opetuslapsilleen tehtäväksi sekä julistaa kaikille ihmisille hyvää uutista pelastuksesta että tehdä opetuslapsia kaikista kansoista. Tässä tehtävässä samanlaiset ihmeteot, kuin Jeesuksellakin, ilmenivät vahvistaen evankeliumin julistuksen. Tässä lähetystilanteessa ne, jotka ottivat vastaan nämä hyvät uutiset pelastuksesta Jeesuksessa, kastettiin ja heidät liitettiin apostolien perustamien uusien kristillisten yhteisöjen jäseniksi (seurakunta, kr. ekklesia tarkoittaa tässä maailmasta ulos kutsuttujen joukkoa). Näille uusille uskoville apostolit välittivät heti alusta pitäen Kristuksen opetukset sekä suullisesti että kirjallisesti. Tarkkaan ottaen apostolit eivät lisänneet mitään uutta Jeesuksen opetukseen, vaan luvatun Hengen johdatuksessa tulkitsivat ja sovelsivat sitä.
Sen tähden kaikki tämä apostolinen opetus oli tarkoitettu otettavaksi vastaan kuin Kristuksen itsensä antama opetus, aivan niin kuin suurlähettilään lausuntoja ei ole pidettävä hänen omina käsityksinään, vaan sen, jota hän edustaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kauan ennen kuin apostolien kirjeet hyväksyttiin kanonisen kokoelman osiksi, niiden oikeaoppiset kristityt lukijat tunnustivat ne arvovaltaisiksi. Tämä arvovalta väistämättä edeltää kanonisuutta.
Tarve näiden kirjoitusten syntyyn on ymmärrettävä. Niin kauan kuin Jeesuksen toiminnan silminnäkijät olivat elossa, ei ollut välttämätöntä kirjoittaa mitään muistiin. Mutta esim. apostolit eivät eläisi maan päällä loputtomiin, mutta heidän sanomansa toivottiin säilyvän jälkipolville. Niinpä Markus, Pietarin työtoveri kirjoitti ilmeisesti Roomassa evankeliumin muistiin sellaisena, kuin Pietari tapasi sitä julistaa. Vastaavasti Rooman valtakunnan itäosissa ilmestyi Matteuksen evankeliumi, joka perustui hänen omiin muistiinpanoihinsa Jeesuksen elämästä ja toiminnasta. Samoin Luukas, Paavalin työtoveri ja matkakumppani, kirjoittaa pääasiassa pakanasyntyisille lukijoilleen kaksiosaisessa teoksessaan kristinuskosta aina Johannes Kastajan syntymästä Paavalin kaksivuotiseen Roomassa asumiseen saakka (v. 60-62 jKr.). Kaikki tämä näyttää tapahtuneen 60-luvulla jKr., joskin varmasti jo aiemminkin on tehty erilaisia muistiinpanoja, koottuja opetuksia ym. Jeesuksen elämän ajalta. Lopulta vuosisadan loppupuolella Johannes, ilmeisesti vanhimmaksi elänyt Jeesuksen opetuslapsi, kirjoittaa ylös muistonsa Jeesuksen elämästä ja opetuksesta. Hänen pohdiskeleva tyylinsä poikkeaa muista varhaisimmista evankeliumeista.
Samoihin aikoihin - ensimmäisen vuosisadan lopulla - alettiin myös koota yhteen kirjeitä, joita Paavali ja muut apostolit olivat kirjoittaneet eri seurakunnille tai yksittäisille ihmisille. Näin alkoi uusi kokoelma pyhiä kirjoituksia kiertää kristittyjen seurakunnissa. Erityisesti Paavalin kirjeitä kutsuttiin nimellä Apostoli, jonka eri osat erotettiin toisistaan alaotsikoilla, esim. Kolossalaisille jne. Itse asiassa lääkäri Luukkaan teoksen jälkimmäisen osan, Apostolien tekojen eräs tärkeä tehtävä oli juuri tässä; tehdä tunnetuksi kristityille lukijoille kuka Paavali oikein oli ja mihin hänen apostolisuutensa perustui - hänhän ei ollut Jeesuksen alkuperäisiä opetuslapsia. Muita apostolien kirjeitä ja Johanneksen ilmestystä, jonka hän oli saanut Kristukselta itseltään seurakunnille välitettäväksi, pidettiin samoista syistä jumalallisen arvovaltaisina.
Uuden testamentin kaanon kristillisen seurakunnan historiassa
Kun ns. apostoliset isät (mm. Kleemens Roomalainen, Ignatius, Polykarpus ja Papias) puolustavat kirjoituksissaan 100-luvulla jKr. kristillistä uskoa, he viittaavat paitsi Herraan Jeesukseen Kristukseen, myös muihin kirjoituksiin. Näillä he tarkoittavat paitsi Vanhaa testamenttia, myös evankeliumeita. Myös apostoli Paavalin kirjoitukset ovat heille auktoriteetteja ylitse muiden. Kuitenkaan heidän ajaltaan ei ole vielä olemassa tietoa vahvistetusta kirjallisesta kaanonista. Siitä huolimatta tähän aikaan on ilmeisesti jo ollut olemassa jonkinlainen Paavalin kirjeiden kokoelma. Kleemens ensimmäisessä kirjeessään v. 95 jKr. nimittäin lainaa sekä Roomalais- että 1.Korinttilaiskirjettä. Ehkäpä Paavalin kirjeet oli jo aiemmin koottu yhteen, kuten 2.Piet. 3:16;:n huomautuksesta voisi päätellä.
Samoin Polykarpus ja Kleemens Aleksandrialainen n. 130-140 jKr. hyödyntävät kirjoituksissaan Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeja. Ehkä heillä jo tuolloin, toisen vuosisadan puolivälissä oli olemassa evankeliumikokoelma, joka oli laajasti tunnustettu alkuajan kristillisissä seurakunnissa. Näiden rinnalla kun sitten oli lisäksi liikkeellä ns. apokryfisia evankeliumeja sekä suullista perimätietoa Jeesuksesta.
Toisen vuosisadan lopulla Irenaeuksen, Tertullianuksen ja Kleemens Aleksandrialaisen kirjoituksista voidaan jo nähdä muotoutumassa oleva Uuden testamentin kaanon. Samoihin aikoihin syntyy asiakirja, jota kutsutaan Muratorin kaanoniksi (kirjastonhoitaja L. A. Muratorin mukaan, joka v. 1740 löysi tämän katkelman Milanon Ambrosiuksen kirjastosta). Tähän kirjoitukseen oli joku tuntematon laatinut luettelon kaanoniin virallisesti kuuluvista kirjoista. Nimenomaan apostolisuus on määräävä tekijä tässä kohtaa.
Kuitenkin kaanonin muodostumisprosessi näyttää jatkuneen aina 4.vuosisadalle asti, jolloin Athanasiuksen pääsiäisjuhlakirje idän kirkolle v. 367 jKr. tunnustaa kanonisiksi ne 27 kirjaa, jotka mekin tänään hyväksymme Uuden testamentin ilmoitukseen kuuluviksi. Tässä yhteydessä myös käytettiin ensimmäistä kertaa termiä "kanon" mittapuuna kristillisessä seurakunnassa hyväksyttyjen kirjoitusten kuvaamiseen. Tälle kaanonille sitten vahvistettiin myös lännen kristittyjen hyväksyntä Hippon (v. 393 jKr.) ja Karthagon (v. 397 jKr.) synodeissa.
Kesti siis itse asiassa muutamia vuosisatoja ennen kuin Uuden testamentin kaanon oli valmiina ja hyväksyttynä meidän tuntemassamme muodossa. Tämä saattaa hämmästyttää jotakuta, mutta se itse asiassa vastaa hyvin Raamatun ominaisluonnetta Jumalan sanana ihmissanoin tulkittuina. Sanotaanhan Raamatussa, että ei "mitään profetiaa ole koskaan tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta" (2.Piet. 1:21).
Mitkä ovat kaanonin muodostumisen mittapuita?
On sanottu, että varhaisten kristittyjen arviointiperuste heidän ratkaistessaan jonkin kirjan kanonisuutta oli se, oliko kirja apostolin kirjoittama. Tämä selittää sen, miten 100-luvulla jKr. ilmestyi oikea tulva eri apostolien nimillä kulkevia apokryfisiä kirjoituksia (pseudepigrafeja); evankeliumeja, apostolien tekoja, kirjeitä ja apokalypsejä. Apostolin nimissä kirjoittaminen oli yritys hankkia näille kirjoille arvonantoa. Kuitenkaan ei ole yhtään esimerkkiä aidosti apostolisesta kirjoituksesta, joka olisi torjuttu kaanonista.
Apostolisuus ei kuitenkaan ollut ainoa peruste kanonisuudelle. Esim. kaksi evankeliumeista on merkitty miehille, jotka eivät ahtaassa mielessä olleet apostoleja, mutta kuitenkin olivat toimineet Paavalin ja Pietarin kanssa "apostolisessa tiimissä". Heidän evankeliuminsa hyväksyttiin tämän tähden hyvin varhaisessa vaiheessa ja hyvin laajalti. Niissä nähtiin olevan vakuuttavat todellisen arvovallan merkit. Alkukristityt eivät siis olleet mitenkään poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä, mutta he kykenivät tunnistamaan Pyhän Hengen "kädenjäljen" nähdessään sellaisen. Se, että he olivat arvostelukykyisiä erottaessaan toisistaan kanoniset ja muut kirjoitukset, käy selväksi jokaiselle, joka vertaa keskenään Uutta testamenttia ja muuta varhaiskristillistä kirjallisuutta.
Joidenkin kirjojen kohdalla apostolisuus tai muu siihen verrattava arvovalta oli kiistanalainen. Yleensä hyväksyttiin sellaiset kirjoitukset, joiden sisältö oli yhdenmukainen apostolisen uskon kanssa. Normaalisti kirjan puolesta puhui myös se, jos sitä pidettiin yksimielisesti kanonisena kristittyjen eri piireissä.
Näin saamme alkukristillisen seurakunnan mielipiteen muodostuksesta esille kolme eri mittapuuta:
1. Oikeaperäisyyden mittapuu
Johannes kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä alussa; "Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta - ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille - minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa" (1.Joh. 1:1-3).
Käytännössä oikeaperäisyyden mittapuu ilmenee siten, että alkuseurakunta on käyttänyt silminnäkijäkertomuksia. Heidän lisäkseen seurakunta on tunnistanut oikeaperäisiksi kirjoittajiksi vain apostoli Paavalin ja apostolinoppilaat. Tähän ei kuitenkaan ole riittänyt vain maininta kirjoittajasta. Monet kirjoitukset, jotka on tuotu esille jonkun apostolin nimellä, on voitu todistaa epäperäisiksi. Sisällön lähempi tarkastelu on tuonut esille sen, mikä todella on apostolista ja mikä apokryfistä. Apokryfisten evankeliumien lukija voi hyvin vakuuttua tästä itse.
2. Yhtäpitävyys uskon perusteiden kanssa
Kristillisen seurakunnan ensimmäiset vuosisadat olivat taistelua teologisten lausumien totuudesta. Erilaisten harhaoppien (esim. gnostilaisuuden) uhkaamat seurakunnat tarvitsivat "uskonsääntöä" (kreik. kanon tes pisteos, lat. regula fidei), jonka perusteella he pystyivät erottamaan toden ja väärän. Todistuksena tästä on alkukirkon uskontunnustuksen muodostus.
Näin ollen ei siis ollut mikään ihme, että myös Uuden testamentin kaanonin synnyssä merkittävää oli kysymys arvioitavien kirjoitusten yhtäpitävyydestä tämän em. "uskonsäännön" kanssa. Kyse oli yksinkertaisesti samassa linjassa olemisesta yleisesti oikeaoppiseksi tunnustetun kristillisen uskon kanssa. Esim. Tuomaan evankeliumilla tai "totuuden evankeliumilla" ei näin ollut mitään mahdollisuuksia tulla tunnustetuksi kanonisiksi, koska niissä molemmissa oli vahva gnostilainen vaikutus.
3. Yleinen tunnustus
Loppujen lopuksi kaanoniin ovat tulleet vain ne kirjoitukset, jotka tunnustettiin näiden ensimmäisten vuosisatojen aikana. Kaanonin muodostamisessa ei ollut kyse siitä, mikä ryhmittymä pääsisi voitolla seurakunnan sisäisessä politikoinnissa. Uuden testamentin kaanonin oli määrä olla koko Kristuksen seurakunnan perustana. Epäröinnin, harkinnan ja vastaväitteiden huomioon ottaminen johti pitkään mielipiteenvaihtoon ja prosessiin, jonka loppuun saattamiseen vaadittiin sekä suurta tunnustamiskykyä ja kärsivällisyyttä.
Raamatun kaanonin merkitys meille tänään
Edellä luetun pohjalta meille nousee eteemme muutamia kysymyksiä: • Miksi Jeesuksen Kristuksen seurakunta ylipäätään tarvitsee kanonisia kirjoituksia? • Eikö seurakunta elä Pyhän Hengen kautta välittömässä yhteydessä Herraan, joka voi tänäänkin johtaa sen totuuden tuntemiseen? • Entä miksi kaanonin muodostuminen kesti niin kauan? Tai miksi sen täytyi päättyä 4.vuosisadalla tehtyyn päätökseen? • Auttavatko Uuden testamentin kanoniset kirjoitukset sitten todella seurakuntaa välttämään väärää oppia ja elämää? Eikö kaikki riipukin siitä, miten näitä kirjoituksia selitetään?
Ajatellaanpa tilannetta, jossa Jeesuksen Kristuksen seurakunnalla ei olisi kanonisia kirjoituksia. Tällöin seurakunnalla ei olisi mitään perusteita arvostella esim. erilaisten profeettojen ja näkijöiden sanomia ja ilmestyksiä. Jokainen voisi silloin väittää, että Pyhä Henki puhuu erityisellä tavalla juuri hänen kauttaan. Uuden testamentin kanoniset kirjoitukset ovat seurakunnan 2000 vuoden aikana osoittautuneet luotettavaksi mittapuuksi, jolla inhimilliset mielijohteet voidaan erotella aidosta Jumalan sanasta. Sama Jumalan Henki, joka puhuu tänään profeetallisuudessa, on sama Henki, joka on "henkäyttänyt" (2.Tim. 3:16) Raamatun kirjoitukset. Hän, Totuuden Henki, on myös valvonut kaanonin muodostumista.
Lopuksi on vielä hyvä korostaa sitä seikkaa, että uuden testamentin kaanonia ei rajannut minkään kirkolliskokouksen keinotekoinen päätös. Esim. Hippoksen kirkolliskokous v. 393 jKr. ei antanut Uuden testamentin 27 kirjalle mitään sellaista arvovaltaa, mitä sillä ei olisi jo ennestään ollutkaan. Ei, vaan se ainoastaan kykeni toteamaan jo vallitsevan asiantilan; näillä pyhillä kirjoituksilla oli jo valmiina se jumalallinen arvovalta, jota Jumalan sanaksi kutsuminen edellyttää.
Seurakunta ei siis luonut Uutta testamenttia, vaan nämä kaksi kasvoivat yhdessä.
Voimme siis luottaa, että varhaiset kristityt toimivat suuremman kuin vain oman viisautensa varassa tässä asiassa. Tämä ei koske vain joidenkin kirjoitusten kaanoniin hyväksymistä, vaan myös tiettyjen kirjoitusten sulkemista kaanonin ulkopuolelle. Jumalallinen arvovalta todistaa jo luonnostaan itse itsensä. Pyhän Hengen sisäinen todistus todistaa uskovalle ihmiselle hänen sisimmässään Raamatun jumalallisen luonteen. Eikä tämä todistus rajoitu vain yksityiseen uskovaan, vaan se pätee myös koko uskovien yhteisö, jota seurakunnaksi kutsutaan. Paras todistus tästä Hengen todistuksesta on se, kuinka alkuseurakunnan jäsenet tunnistivat kirjat, jotka Jumalan inspiraatio oli antanut Vanhan liiton kirjojen eli Jeesuksen ja Hänen apostoliensa Raamatun rinnalle, yhdessä niiden kanssa muodostamaan kirjoitetun Jumalan sanan. Lisää tietoa Raamatun tulkinnasta ja sen menetelmistä.