ATEISMI LÄNSIMAISEN MAAILMANKUVAN TAUSTALLA

Teksti perustuu osin Alistair McGrathin tutkimuksiin ja teokseen nimeltä "Ateismin lyhyt historia".

Ateismi on ollut modernin ajan suuri innoittaja, joka on monin tavoin antanut suunnan koko nykyiselle läntiselle sivilisaatiolle. Voidaankin sanoa, että ilman ateismin ymmärtämistä ei voida ymmärtää länsimaista ihmistä. Ateismi ja sen johdannaisfilosofiat ovat yhä läntisen maailmankatsomuksen taustalla. Siksi ateismin syntyhistorian tunteminen auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja ajatteluamme.

Alkuasetelmat ateismin historiassa

Keskiaikainen yhteiskunta tarjoisi hyvän maallisen elämän mahdollisuuksia ainoastaan hyvän sukutaustan omaaville säädyille eli lähinnä kuninkaallisille ja aatelisille sekä toisaalta myös papistolle. Henkilökohtainen lahjakkuus ei auttanut ihmistä juurikaan parantamaan omaa asemaansa tai elinolosuhteitaan. Tuon ajan keskiaikainen katolinen kirkko oli valtiosidonnainen instituutio, joka tuki maallisten hallitsijoiden ylläpitämää esivaltaa. 1500-luvun protestanttinen uskonpuhdistusliike muutti kuitenkin vähitellen tavallisten ihmisten suhtautumista katoliseen kirkkoon. Se kritisoi voimakkaasti valtiovaltaan sitoutunutta katolista kirkkoinstituutiota. Se kritisoi katolilaista kirkkoa väärinkäytöksistä ja opillisesta kerettiläisyydestä, mutta ei sinällään halunnut kaataa sitä, vaan ainoastaan reformoida sen opetusta ja toimintatapoja. Uskonpuhdistajat korostivat Jumalan armoa ja ihmisen henkilökohtaista Jumala-suhdetta pelastumisen ainoana ehtona ilman kirkollisten toimitusten ja kirkon instituution vaikutusta. Pelastuminen ei edellyttänyt uskonpuhdistajien mukaan minkäänlaista alamaisuutta kirkolle. Erityisen innoissaan tästä uskonnollisesta suuntauksesta oli kauppaa käyvä kansan osa eli porvaristo, joka ei sääty-yhteiskunnassa nauttinut juurikaan arvostusta. Vielä 1600-luvulla usko Jumalaan oli tiukasti osa läntisen ihmisen maailmankuvaa. Mutta vähitellen mielipideilmasto viileni katolilaisuuden kritiikin myötä. Tähän vaikutti osaltaan juuri uskonpuhdistusliikehdintä. Näin protestanttisuus loi epäsuorasti pohjaa myös ateistisen kritiikin synnylle. Protestanttinen oppi korosti nimenomaan pyhän ja maallisen elämänalueen erottamista toisistaan. Ateismi korosti ainoastaan maallista näkökulmaa.

Keskiaikainen katolilaisuus oli pitänyt jumalallisuutta kaikenkattavana ja arkipäivän ilmiöiden kautta näkyvänä todellisuutena. Katolilaisuuden piirissä esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi protestantit pelkäsivät katolilaisuuden taantuvan mystiseksi luonnonuskonnoksi, jossa Raamatun ilmoitus jäisi ainoastaan sivujuonteeksi. Pelko oli aiheellinen, mutta tämä johti siihen, että protestantit päätyivät vastareaktiona erottamaan hengellisen ja maallisen täysin kahdeksi eri osa-alueekseen. Protestanttisuudessa Jumalan ilmoitettiin toimivan ainoastaan epäsuorasti. Siksi uskonpuhdistajat korostivat kokemuksellisuuden ja alttarin sijaan enemmän saarnatuolia ja oppia. Heidän korostama oppinsa oli, että Jumala ei toimi arkielämässä, vaan ainoastaan välillisesti raamatullisen opetuksen kautta. Painopiste vaihtui päinvastaiseen eli kokemisesta tietämiseen. Jumalan kohtaamista suorastaan vieroksuttiin mystisminä ja kerettiläisyytenä. Vähitellen protestantismi vaikutti eurooppalaisen ihmisten käsityksiin maailmasta. Jumalan ei uskottu vaikuttavan maailmaan millään tavoin eikä liiemmin myöskään näkyvän. Tällä oli suuri merkitys tavalliselle ihmiselle jonka arkielämästä poistui Jumalan henkilökohtaisen kohtaamisen mahdollisuus. Tätä myötä alkoi vähitellen syntyä ateistisia epäilyjä siitä, että jos Jumalaa ei arkielämässä kerran näkynyt, niin liekö Häntä sitten onkaan...?

Ateistinen vallankumous odottikin Eurooppaa nurkan takana. Kaikki alkoi Ranskasta. Tultaessa 1700-luvun loppupuolelle Ranskan valtion taloustilanne oli sangen huono. Tästä huolimatta sääty-yhteiskunnan kuningashuone eli ylellistä elämää vaikka kansa kärsi nälkää. Räikeät epäkohdat kukoistivat. Valta oli tiukasti kuningas- ja aatelisukujen hallussa. Kahden johtavan säädyn muodostaman esivallan tukijana oli kolmas - katolinen papisto. Ranskan talouden tukipilari, porvaristo eli yhtä halveksuttuna kuin talonpojatkin. Viha valtakoneistoa vastaan kasvoi Ranskan keskiluokassa kasvamistaan. Myös kirkkoinstituutioita ja niiden kunniatonta toimintaa suomittiin julkisuudessa voimakkain sanoin. Eräs tällainen näkyvä kriitikko oli tuleva vallankumouksellinen eli filosofi-kirjailija Voltaire. Hän kritisoi yhteiskunnan epäkohtia voimakkaasti ja sai kansan ryhtymään katolilaisuuden vastaiseen toimintaan.

Ongelmat kasaantuivat ja aivan 1700-luvun lopulla tilanne kärjistyi väkivaltaisuuksiksi. Ateistisen maailmanliikkeen voidaankin sanoa alkaneen Ranskan kuninkaiden hirmuvallan symbolin, Bastiljin vankilan tuhoamisesta 1789. Bastiljin valtiollisen vankilalinnoituksen kaataminen sekä lopulta kuningasparin mestaaminen v. 1793 tavallisen kansan voimin oli lähtölaukaus kansan uudelle muutosta tavoittelevalle itsetunnolle. Kaikki pysyvä merkitsi sen jälkeen automaattisesti pysähtyneisyyttä ja vanhoillisuutta, joka nähtiin jo itsessään sorron ja alistuksen muistomerkkinä. Tähän kastiin luettiin auttamatta myös katolinen kirkko. Sillä sehän oli tukenut varsin pitkään vanhojen turmeltuneiden kuningashuoneiden ylläpitämää valtaa. Tästä syystä ateisteiksi tunnustautuvat alkoivat aktiivisesti vastustaa kirkon lisäksi myös sen taustalla olevia ajatuksia. Alussa perimmäinen päämäärä oli tuhota vain vallan kanssa veljeilevä kirkkoinstituutio, mutta tilanne muuttui myöhemmin.

Kirkon vastustaminen ateistisilla ajatuksilla oli voimakkainta Ranskassa. Britanniassa institutionaalista kirkkoa ajoi marginaaliin ateismin lisäksi myös toiset seikat eli eri kirkkokuntiin kuuluneiden hallitsijasukujen väliset sodat. Ne päättyivät v. 1689, kun valtaan noussut protestanttikuningas Wilhelm III allekirjoitti uskonnonvapauslain, jolla uskontoon perustuvien instituutioiden käskyvalta lopetettiin lailla. Yhdysvalloissa ateismi ei vielä tuollon saanut jalansijaa, koska sille ei ollut yhteiskunnallista tilausta. Yhdysvalloissa uskonnolliset valtakoneistot oli erotettu valtiovallasta heti valtion perustamisen alkuvaiheessa. Yhdysvalloissa päädyttiin valtiosta riippumattomaan kirkkomalliin vanhan eurooppalaisen valtiokirkkomallin sijasta. Päätöksen tavoitteena oli evankeliumin sanoman puhtaana pitäminen, ei sen poistaminen.

Ranskan vallankumouksesta alkoi kuitenkin puhaltaa Euroopan laajuinen ateistisen vallankumouksen innostus, joka tavoitteli "vanhan taikauskoon nojaavan sortohallinnon" murskaamista ja sen korvaamista uudella luonnon järjestykseen ja ihmisjärkeen perustuvalla ajattelulla. Edes vallankumousta seuranneen sen omien johtajien toimeenpanema kansanmurhan jakso (1793 - 1794), ei lopulta heikentänyt ateistisen vallankumouksen uskottavuutta suuren muutoksen avaimena. Iskulauseet "vapaus, veljeys ja tasa-arvo" pureutuivat ihmisten mielikuvitukseen. Tuon ajan radikaaliajattelijoita inspiroivat ateismin mahdolliset yhteiskuntapoliittiset muutosnäyt. Jos Jumalaa ei ollut, niin ei ollut mitään jumalallista lakiakaan, jota ihmisten ja yhteiskunnan olisi kunnioitettava. Kuvaamin esimerkki ihmisen omien ajatusten jumalallistamisesta oli vallankumouksen jälkeisen vuoden 1793 "järjen festivaali", joka järjestettiin vallatussa Notre-Damen katedraalissa. Siinä kristillinen kolminaisuusoppi korvattiin uudella kolminaisuudella eli järjen, vapauden ja veljeyden sanomalla. Ihmisyyden uskonnolle eli ateismille perustettiin jopa oma katedraali -Panthéon, jonne myöhemmin haudattiin vallankumouksen suuria sankareita kuten esimerkiksi Voltaire. Suureellisesta alusta huolimatta ateistinen väkivaltaan nojaava vallankumous lopulta kuitenkin epäonnistui. Ranskan vallankumouksellinen tasavalta palasi katolisen kirkon yhteyteen Napoleon Bonaparten johdolla v. 1799. Vallankumousliikehdintä sai kaikesta vähemmänkin mairittelevasta historiastaan huolimatta aikaan muutoksen ihmisten ajattelussa. Usko ihmisen edistykseen omin voimin oli jäänyt itämään. Näistä vallankumouksellisista ajatuksista jatkoi myöhemmin neljä hyvin tuntemaamme läntisen historian suurta ajattelijaa: Ludwig Feuerbach (1804 -1872), Friedrich Nietzsche (1844 - 1900), Karl Marx (1818 - 1883), Sigmund Freud (1856 - 1939). He jalostivat ateismista varsinaisen vallankumousaseen, jota ei enää käytettäisi fyysisessä vallankumouksessa, vaan mielten vallankumoussodassa. Heidän tavoitteenaan oli kristillisen maailmankuvan korvaaminen ateismilla. Yleinen ennakkokäsitys kristinuskon Jumalan olemassaolosta aiottiin murskata aggressiivisella skeptisyydellä eli toisin sanoen voimakkaalla epäilyllä. Historiankirjoitus kertoo, että tämä strategia on ollut menestyksekäs kautta läntisen maailman.

Vähitellen 1700-luvulta alkaen eliitin keskuudesta lähtenyt ateistinen filosofointi alkoi saada jalansijaa ja lopulta siitä tuli ajattelun valtavirtaa, jonka keskuudesta nousi uusia kansakuntien henkisiä johtajia. Nämä johtavat ajattelijat ottivat kansakunnan johdossa henkisen johtajan paikan, joka aiemmin oli kuulunut papistolle. Ajattelijoita alettiin myöhemmin kutsua ateistisen ihanteen mukaisesti "älymystöksi". Tämä uusi "papisto" koostui runoilijoista, kirjailijoista sekä filosofeista. Myöhemmin koko länsimainen sivistys haki inspiraationsa ja moraalisen esikuvansa juuri tästä maallisesta papistosta ja heidän ajatuksistaan, jotka uskoivat vain ihmisen omaan älykkyyteen ja muutokseen. Heille kristillinen papisto edusti lähinnä vanhakantaisuutta ja älyllistä laiskuutta. Alettiin uskoa myös yhä enemmän siihen, että hyökkäys kirkon edustamia aatteita ja arvoja vastaan olisi avain yhteiskunnalliseen kehitykseen. Itse asiassa jopa väitettiin, että muutos edellyttäisi koko kirkon aseman täydellistä romahduttamista.

Ateismin suuret apostolit

Feuerbach ja Comte

1800-luvun puolivälissä Saksassa oli levotonta ja nälänhätää esiintyi monin paikoin. Ja 1848 kukistui jälleen Ranskan kuningas. Tuolloin perustettiin Ranskan toinen tasavalta. Tällä kertaa vallankumousilmapiiri levisi myös Saksaan, jossa kansa vaati suurta muutosta. Näissä olosuhteissa suunnitteli Feuerbach "älyllistä vallankumoustaan", johon häntä oli innoittanut Kopernikuksen oivallus, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Feuerbach uskoi, että kirkko oli vastaavalla tavalla väärässä ja että Jumala oli vain ihmisen keksintöä - keksitty tarjoamaan vääristynyttä lohdutusta ilottomaan elämään. Hän uskoi, että kirkko vain hyödynsi petollisesti tätä väärää ajatusrakennelmaa. Uskonto ei hänen mukaansa kertonut mitään Jumalasta, mutta kaiken ihmisestä kuten hänen pelkonsa, toiveensa ja kaipauksensa. Samalla Feuerbach loi perustuksen myös tämän päivän uskontotieteelle eli mahdollisuudella ymmärtää ihmisen psykologiaa uskonnon kautta. Feuerbach korosti vapautumista vanhoista ajatusmalleista ja sitä, että ihmiset ovat itse asiassa itse omia jumaliaan eli jumala-käsitteen tuli palvella ihmistä eikä päinvastoin. Aikoinaan häntä kyllä kritisoitiin kehäpäätelmästä eli siitä, että hän otti ateismin pätevänä ennakko-oletuksena ja päätyi lopputuloksena vahvistamaan ennakko-oletuksensa sitä sen kummemmin perustelematta. Kritiikki ei kuitenkaan saavuttanut suurta julkisuutta sen ajan muutoshakuisessa ilmapiirissä eikä opponointi siten estänyt Feurbachin teosta "Das Wesen des Christenthums" saamasta suurta suosiota oman aikansa ajattelijoiden keskuudessa. Tuohon aikaan ateismiin toi myös oman lisänsä toinen ajattelija eli Comte (1798 - 1857). Hän uskoi ihmisen ajattelun kehityskaaren kulkevan historiallisesta teologisista jumalolennoista metafyysisten abstraktioiden kautta puhtaaseen tieteelliseen ajattelun aikakauteen, jossa ihmismieltä liikuttavat enää vain puhtaat (tieteelliset) havaintotiedot. Comte nimitti tätä ajatusrakennelmaansa filosofiseksi positivismiksi, joka sai myös aikanaan suurta huomiota.

Karl Marx

Karl Marxista tuli ateismin merkkihenkilö vasta kuolemansa jälkeen. Tämän roolin hänelle antoi neuvostoliittolainen ateismi 1950 luvulle tultaessa. Omana aikanaan hän oli varsin tuntematon ajattelija. Lisäksi myöhäisempi neuvostoliittolainen ateismi sovelsi hänen ajatuksiaan niin vapaasti, että Marx itse tuskin olisi sitä hyväksynyt. Marx itse odotti omana aikanaan kapitalismin romahdusta eli jo Ranskan ja Saksan kuohunnan vuosina (1847 - 1848). Hänen keskeinen ateistinen oivalluksensa oli materialismin käsite. Materialismi ateismissa tarkoitti sitä, että maalliset sosiaaliset olosuhteet ratkaisivat ihmisen ajattelun lähtökohdat. Kiteytettynä: kaikki epäeettisyys johtuisi huonoista olosuhteista, jopa uskonto oli seurausta yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja surusta (mielen projektio). Mitään yliluonnollisuutta ei siis Marxin mukaan ollut olemassakaan. Marx kirjoitti nämä ajatuksensa teokseen pääoma, jonka ensimmäiset osat julkaistiin vuonna 1867.

Sigmund Freud

Freud jatkoi Feuerbachin alkuperäisestä ajatuksesta (joka toistui myös Marxilla), että uskonto on ihmismielen projektio ja jumala osa toiveentäyttymisilluusiota. Freud jalosti ajatusta isähahmo-projektioiksi, joka osoitti hänen mukaansa, että uskonto merkitsee lapsenomaisen ajattelun jatkumista aikuisiällä, eikä se siksi ole mitään muuta kuin lapsellista itsepetosta, toiveajattelua ja illuusiota. Freudin ajattelua leimasi myös se, että hän itse uskoi ateismin olevan alkuperäinen luonnonihmisen olotila. Hänen mukaansa tästä seurasi ikään kuin se, että todistustaakka Jumalan olemassaolosta oli uskonnoilla, eikä suinkaan ateismilla itsellään. Näitä ajatuksia hän esitteli teoksessaan "Erään illuusion tulevaisuus" (v. 1927). Marxin ateismissa uskontoprojektio poistettiin yhteiskunnan sosiaalisilla muutoksilla, kun taas Freudin mukaan tämä tapahtuisi alitajunnan tasolla. Freudin teoriassa ateismi oli "psykologisen hoidon" ennakko-oletus, kun taas Marxilla "sosiaalisen hoidon" lopputulos. Freud asui 1900 luvun alkuvuosina Wienissä, jossa hän sai professuurin Wienin yliopistosta 1902. Wienissä hän perusti psykoanalyyttisen yhdistyksen, johon kuuluivat myös mm. psykoanalyytikot Carl Jung sekä Alfred Adler. Freud kehitti psykoanalyysiä, joka oli hoitoa alitajunnan hoitamiseksi. Psykoanalyysihoidosta tuli vähitellen suosittu, koska Freudia alettiin pitää alitajunnan ja mielen tieteellisenä asiantuntijana. Huomattavaa Freudin ateismissa on juuri se, että hän oli ateisti ajattelultaan jo alkujaan ja oikeastaan siksi juuri ryhtyi kehittelemään psykoanalyyttisia teorioitaan. Hän uskoi "sisäisesti tietävänsä" uskontojen lähtökohdat ja perusti psykoanalyyttiset teoriansa tähän oletukseen.

Freudin psykoanalyysiä ei kuitenkaan enää pidetä kovin tieteellisenä teoriana. Nyt tiedetään mm. että hänen ajatteluunsa vaikutti hänen omana aikanaan tieteeksi luettu, mutta myöhemmin kvasitieteeksi todettu, kansojen historian selittäminen kielellisten samankaltaisuuksien ja ulkoisten riittien kautta. Freud nojautui aikoinaan vahvasti näihin teorioihin ja siksi hänen käsitystään uskontojen synnystäkään ei nykyään enää yleisesti hyväksytä (esim. Oidipus-kompleksi uskontojen taustalla). Freudin suosio levisi kuitenkin aikoinaan ympäri länsimaita, kun hänen uskottin pystyvän parantamaan hysteriaa. Hänen mukaansa hysteria oli juuri seurausta alitajuntaan kätketyistä muistoista, jotka piti palauttaa mieleen psykoanalyyttisellä hoidolla. Freudin vaikutus hänen omaan aikaansa oli suuri. 1920-luvun Yhdysvalloissa Freudista sanottiinkin, ettei hän ollut henkilö, vaan suorastaan mielipideilmasto. Tämä ilmasto jättikin jälkipolville mm. käsitteet minä, id, yliminä ja oidipuskompleksi. Freudilainen ateismi oli erityisen vahvaa Yhdysvalloissa, jonne se levisi psykoanalyysin suosion vanavedessä.

Kaikki em. henkilöt ja heidän ajattelunsa vaikuttivat koko 1900-luvun ideologioihin suuresti. Syy miksi nämä ajatukset saavuttivat niin suurta suosiota oli siinä, että niiden uskottiin aikanaan perustuvan todisteelliseen tieteeseen. Yhdysvalloissa Freud oli suositumpi kuin Marx, joka puolestaan vaikutti enemmän eurooppalaiseen ateismiin. Molemmille yhtäläistä oli kuitenkin se, että vähitellen kansan syvät rivit alkoivat ottaa ateistisen maailmanselityksen itsestään selvyytenä. Alettiin lähtökohtaisesti uskoa, että Jumala on vain ihmismielen projektio. Näin valistuksen ajan haaste kristinuskolle oli valmis - Jumala oli selitetty luonnonilmiöiden kautta, eikä sitä tämän maailmanselityksen mukaan enää ollut. Jos jotakin kristinuskosta olikin jäljellä, niin sitä ei enää tarvinnut nähdä kuin taikauskona tai psyykeltään heikkojen ihmisten psykologisena itsesuggestiona. Lopulta ateismi voitti ja sen esittämillä väittämillä murrettiin kristinuskolta sen uskottavuus ja se jäi läntisessä maailmassa taka-alalle.

Länsimainen kulttuuri alkoi luottaa kaikessa ainoastaan ja yksinomaan näihin teorioihin ja niiden luomaan "tieteelliseen viitekehitykseen" kyseenalaistamatta näiden teorioiden ja ajatusten alkuperää. Tie ateismin kehittymiselle läntisen maailman merkittävimmäksi maailmankatsomukseksi oli valmis. Ihmisten mieliin iskostettiin samalla yhä voimakkaammin ateistisia väittämiä siitä, että luonnontieteiden ja kristinuskon välillä olisi jokin pysyvä konflikti. Uskoteltiin, että tiede perustuu aina koeteltuun tietoon ja uskonto puolestaan aina taikauskoisiin opinkappaleisiin, jotka eivät ole totta. Samalla luonnontiede tuli myös eettisiin kysymyksiin. Kehitysoptimismin aikana tiedemiehet haluttiin nähdä myös eettisinä asiantuntijoina ja moraalisina esikuvina toisin kuin uskonnolliset ajattelijat, joiden haluttiin nähdä edustavan pelkästään pysähtyneisyyttä ja älyllistä rajoittuneisuutta.

Näistä syistä lännessä alettiin uskoa, että Jumalan idea tuottaa väistämättä älyllisen itsemurhan, koska tiede ja uskonto nähtiin toisensa poissulkevina vaihtoehtoina. Ennen tätä kristinusko ja tiede oli nähty toisiansa luonnollisesti täydentävinä ja mm. kirkko tuki avoimesti tieteellistä tutkimusta ja kehitystä. Ateismin aikakausi asetti kuitenkin uskonnon ja tieteen vastakkain ateististen lähtökohtien vuoksi.

Voidaan sanoa, että ateismi alkoi aiheesta ja esitti protestin inhimillisyydestä eksyneelle laiskalle ja mukavuudenhaluiselle kirkolle. Protesti koski aluksi kristinuskon nimissä harjoitettua vääryyttä ja omahyväisyyttä ennen kuin se kohdistui kristinuskon sanomaan. Tosin monen kristitynkin mielestä kristillisen instituution moraalinen alamäki alkoi jo kauan ennen ateismia eli 300 jKr. kun Rooman keisari Konstantinus Suuri teki siitä Rooman valtiouskonnon. Ennen sitä kristinusko oli perustunut vapaaehtoisuuteen vailla maallisia valtarakenteita. 1500 vuotta ehti kuitenkin valtarakenteisiin sitoutunut kirkkoinstituutio kasvaa ja hallita yhdessä maallisten hallitsijoiden kanssa, ennen kuin se joutui sivuun. Sitä vastustamaan ehti syntyä niin protestanttinen uskonpuhdistusliike kuin ateismikin. Ateismi tarjosi lopulliseksi ratkaisuksi itseään. Monet sukupolvet ottivat tämän todesta.

Maailmankuvien muutoksen kiteytti hyvin aikoinaan Sir Richard Gregory:

"Isoisäni julisti Kristuksen evankeliumia, Isäni julisti sosialismin evankeliumia ja Minä julistan tieteen ilosanomaa."

Mutta tuuli arvaamatta kääntyy...

Ateismin voittokulku jatkuikin lännessä aina 1970-luvun alkupuolelle saakka, jolloin näytti siltä, että ateistien unelma jumalattomasta maailmasta alkoi olla läntisen sivistyksen alueella todellisuutta. Mutta nyt 2000-luvulla, senkin vetovoima näyttää olevan katoamassa. Epäusko ateismin sisältöön eli ihmiseen itseensä kaiken selittäjänä ja yhteiskunnan ongelmien ratkaisijana on syy, miksi ateismi on joutunut määrittelemään itseään uudelleen. Sen ideologia ei ole toiminut käytännön tasolla, jos asiaa tarkastellaan historiallisessa valossa. Tämä on hiivuttanut jumalattomuuden innostuksen. Ateismiin nojanneen kommunististen totalitarismin romahtaminen 1990-luvulla toi pintaan alistettujen kansojen kaunistelemattoman kertomuksen ateismin nimissä harjoitetusta "uskonnollisesta" sorrosta. Ateismi sortui siis itse samaan, mitä vastustamaan se aikoinaan syntyi. Se tavallaan petti kannattajansa maallisesta messiaanisuudestaan, jossa ihminen itse luo uljaan tulevaisuutensa ja saavuttaa onnellisuuden vailla uskontoja.

Toinen ateismia heikentänyt trendi on ollut kristinuskon marginalisoituminen. Ateismi syntyi aikoinaan nimenomaan kristinuskon vastavoimaksi ja kun ateismi onnistui marginalisoimaan kristinuskon, laimeni myös ateismin kiinnostavuus. Kolmantena syynä on ollut tieteen lanseeraama käsitys ihmisen rajoittuneisuudesta suhteessa tietoon eli mikään tieteellinen totuus ei voi olla voimassa kuin "toistaiseksi". Tämä on tavallaan rajoittanut myös ateismia. 2000-luvulle tultaessa länsimainen ateistis-tieteellinen valtavirta onkin ajautunut eräänlaiseen maailmankuvalliseen umpikujaan, joka on saanut aikaan läntisessä sivilisaatiossa tilan, jota voisi kuvata "aatteelliseksi välinpitämättömyydeksi" tai "arvotyhjiöksi".

Länsimaat ovat siirtyneet vähitellen postmoderniin aikaan, jota voisi myös nimittää "postateistiseksi ajaksi". Ateismi on pyrkinyt sopeutumaan tieteen pysyvää totuutta koskevaan rajoitteeseen. Se ei enää pidä niin hanakasti kiinni historiallisista väittämistään, vaan on suuntautunut enemmän agnostiseen suuntaan. He eivät siis kiellä Jumalan olemassaoloa, kuten alkuperäinen filosofinen ateismi, mutta väittävät agressiivisesti, että kenelläkään ei ole tarpeeksi varmaa tietoa asiasta. Näin ateismi laajentanut itseään muotoon: "Jumalasta ei voida tietää mitään, eikä kenelläkään siksi voi olla pysyvää totuutta". Ateismille tästä uudesta suhteellisuusajatteluun (relevatismi) perustuvasta sisällöstä on tullut kuitenkin ongelma. Se ei houkuttele länsimaista ihmistä myöskään aatteelliseen ateismiin, koska kenelläkään ei suhteellisuusopin mukaan ole mitään vastausta oikein mihinkään.

Ateismiin liittyvä innoitus ja muutoksen näyt kaikesta uudesta ja ihanasta näyttää vähitellen kadonneen. Siitä on tullut pragmaattista, voimatonta ja ikävää, koska ateismin tarjoamat unelmat kukoistavista ateistisista valtioista ilman Jumalaa ovat romuttuneet. Ihmiset ovat oppineet, että ateismi joka vaati vapautta oppositiossa ollessaan, muuttuikin itse samanlaiseksi suvaitsemattomaksi sortajaksi valtaan päästyään. Kaiken lisäksi tiede "on todennut" pysyvät totuudet mahdottomuuksiksi. Tämä tyrmäsi myös ateismin oman ehdottomuuden suhteessa Jumalan olemassaoloon. Jopa Freudin teoriat ovat kärsineet inflaation. Niitä on tutkittu ja ne ovat osoittautuneet nopeiksi hutaisuiksi, joissa ohimeneviä ilmiöitä on tulkittu ihmisluontoa koskevina pysyvinä totuuksina. Tämän kaiken edessä läntinen sivilisaatio kokee syvää neuvottomuutta ja henkistä tyhjyyttä. Sen ateistinen elämänlähde on ehtynyt. Vaikka se on yhä vallassa, mutta ravitsee itseään lähinnä syömällä eilisiä tähteitä.

2000-luvulla ihmiset ovatkin vähitellen palanneet etsimään selitystä elämälle ja elämän tarkoitukselle uskonnoista ja yliluonnollisuudesta käsin. On alkanut postmoderni uushengellisyyden aikakausi, jossa kristinusko on enää vain yksi totuus monenkirjavassa uskontojen ja filosofioiden tarjonnassa. Kristinusko on tavallaan palannut alkuasetelmiin. Päällisin puolin lännessä kukoistaa monikulttuurisuus, mutta on yksi sääntö ylitse muiden - ateistisen tieteen reunaehto siitä, että kukaan ei saa sanoa omistavansa lopullista totuutta, koska sellaista ei voi olla. Uskoa saa mihin tahansa, mutta se ei saa näkyä tai kuulua.

Vaikka vallassa oleva tieteeseen nojaava ateismi ei pyri enää tarjoamaan lopullisia totuuksia, niin se haluaa yhä pysyä vallassa ja rajoittaa kaikenlaista uskonnollisuutta ja sen ilmenemismuotoja. Se on suorastaan muuttanut uskonnollisen ja aatteellisen välinpitämättömyyden hyveeksi. Se on tavallaan synnyttänyt monikulttuurisuuden ajatuksen, jossa uskonnot hyväksytään eri kulttuurien historiallisina taustatekijöinä, mutta niiden väittämät perimmäisistä asioista kuten Jumalasta pyritään ehdottomasti neutraloimaan. Ja koska tämä agnostinen postateismi on vallassa, niin se on myös tehnyt itsestään läntisten yhteiskuntien normin. Kaikkien pitää käyttäytyä uskonnollisesti neutraalisti tai liberaalisti, koska se on ateistisen tulkinnan mukaan suvaitsevaisuutta - agnostista ajattelua itseään kohtaan. Käytännössä se tarkoittaa postateistisen maailmakuvan pakkovaltaa, jossa kaikilta edellytetään tiettyjen lähtöoletusten hyväksymistä oikeiksi!

Jos protestanttisuus erotti aikoinaan Jumalan ja maallisen toisistaan, niin nyt ero halutaan viimeistellä lopullisesti. Hengellisyys ja näkyvä maailman ja sen kulttuuri pyritään pitämään erossa toisistaan vaikka väkisin. Kulttuuri saa monikulttuurisuuden nimissä näkyä, mutta sitä on yritettävä toteuttaa ikään kuin sillä ei olisi yhtymäkohtia kulttuurin taustalla oleviin totuuksiin - uskontoihin. Ateismin käsissä hengellisyys ja uskontojen esittämät väitteet totuudesta pyritään työntämään näkymättömiin, koska sen oman opin mukaan ne eivät voi olla tosia.

Lopputulos on ristiriitainen: kristillinen joulu ilman raamatullista joulun sanomaa, muslimien paastokuukausi ilman koraanin sanomaa ja niin edespäin. Tästä seuraa kummallisuuksia - yhtäältä halutaan hyväksyä kaikki kulttuurit ja maailmankatsomukset samanarvoisiksi, mutta toisaalta kiirehditään tukahduttamaan niiden sisältämät perusväittämät!

Ateismin ajatusta on vuosisatoja markkinoitu tehokkaasti liittämällä se objektiivisuuteen eli tieteellisen ajattelun viitekehykseen. Taustalla on kuitenkin oikeasti ateistis-naturalistinen maailmankuva, josta käsin luonnontieteellisiä tutkimustulokset tulkitaan filosofiaa tukevasti. Mitään tieteellistä riippumattomuutta ei välttämättä ole olemassa. Filosofiaa vain myydään ihmisille tieteenä. Filosofisista syistä halutaan vetää johtopäätös, että mitään pysyvää totuutta ei voi olla. Jos tiede olisi objektiivista, niin pitäisi päätellä, että monia asioita ei ehkä voida yksityiskohtaisen tarkasti tietää, mutta sitä mahdollisuuttakaan ei voida sulkea pois, että osa tietämästämme voi olla totta. Jälkimäinen tulkinta pitäisi sisällään sen mahdollisuuden, että tiede itse ei aina pysty esittämään oikeaa vastausta, vaikka sellainen voi olla olemassa. Ensimmäinen tulkinta ei siis ole objektiivinen, vaan siinä oma käsitys nostetaan perusteettomasti muita paremmaksi totuudeksi.

Asiaa voi selventää tunnetun vertauskuvan kautta. Kaikki ovat kuulleet tarinan elefantista ja kolmesta sokeasta miehestä. Siinä kolme sokeaa miestä tunnustelee elefanttia kärsästä, jalasta ja kyljestä. Jokainen antaa erilaisen lausunnon tunnustelemastaan esineestä. Yksi sokeista sanoo, että "tämä on ison puun oksa!", toinen sanoo "ei, tämä on paksun puun runko!" kolmannen sanoessa "ei, tämä on selvästikin vuoren seinä!". Tarinalla pyritään kertomaan se, että kaikki sokeat ovat väärässä. He eivät pystyneet tunnistamaan totuutta, joka oli oikeasti elefantti. Sokeilla tarkoitetaan tässä tarinassa yleisesti juuri uskontoja.

Tällä kertomuksella on vain yksi epäloogisuus. Itse asiassa miehiä olikin neljä. Neljäs oli se, joka todella näki elefantin ja sen että muut olivat väärässä! Tämä henkilö oli tietysti tarinan kertoja, joka sijoittaa itsensä kertomukseen viisaimman miehen paikalle eli väittää että hän itse tietää totuuden kun muut sen sijaan uskottelevat! Tarina on epälooginen juuri siksi, koska se ei perustele miksi juuri tarinan kertojan näkemys totuudesta olisi muita oikeampi. Se vain otetaan lähtökohdaksi ja sillä siisti! Vastaavaa logiikkaa noudattaa myös ateistinen filosofia! Se väittää itse tietävänsä ehdottoman totuuden ja samalla kritisoi muita suvaitsemattomuudesta, jos ne esittävät oman käsityksensä olevan totuus!

Länsimainen sekulaari yhteiskunta ja kirkko 2000-luvulla

Kuten aiemmin todettiin, niin ateismi on ajanut institutionaalisen kristinuskon marginaaliin - ja on pitänyt sen siellä. Tosin vain osin. Nurkassa värjöttelee nimenomaan valtiosidonnainen institutionaalistunut kristillisyys. Ei ole väliä onko siellä reformoituun ja jatkuvasti reformoituvaan oppiin pohjautuva kuiva protestanttisuus vai raamatullisen opin jo keskiajalla kadottanut mystismiin nojaava katolilaisuus. Nämä molemmat ovat enemmän tai vähemmän ateismin kesyttämiä. Kirkkoinstituutiot ovat historiallisista tapahtumista johtuen kritiikkiä pelästyvää lajia. Siksi ne pitävät Raamattunsa vakan alla. Sieltä paljastetaan lähinnä vain ne käsitykset, joista agnostiseen ateismiin nojaava läntinen yhteiskunta voi olla samaa mieltä. Vastineeksi se on saanut säilyttää ulkoisesti näkyvät juhlamenonsa ja valtiosidonnaiset virkansa, kunhan se jakaa isäntänsä keskeiset totuudet. Jos ristiriitoja syntyy, niin tämän kristillisyyden osana on ollut sopeuttaa käsityksiään moderneihin ateistis-humanistisiin tulkintoihin.

Tätä kristillisyyttä on aina hallittu muistuttamalla sitä menneisyyden rikoksista. Ateistit ovat pitäneet aina huolen siitä, että länsimainen sivilisaatio muistaa kirkkojen historialliset synnit. Aina kun ristiriita uhkaa, se kaivaa esiin nämä syytökset, joilla uhkaamalla tämä kristillisyyden muoto saadaan taas nöyrästi ruotuun. Jos henkinen painostus ei riitä, niin valtiosta riippuvan kirkon taloudellisia perusteita uhataan keikuttaa. Viimeistään tämä tekee valtiovaltaan tukeutuvista kristillisistä instituutioista äänettömän. Samalla ateismi muistuttaa kirkkoja siitä, että vain postateistinen humanismi on suvaitsevaisuutta. Käytännössä toistetaan  väittämää siitä, että kenelläkään muulla ei voi olla oikeaa tietoa perimmäisestä totuudesta.

Tämä institutionaalistunut kristillisyys on vähitellen uskonut ateismin sanoman ja ottanut jopa teologisen opetuksensakin lähtökohdaksi ateistiset perusoletukset (historiallis-kriittinen tutkimusmetodi). Kaikesta tästä on seurannut se, että institutionaalistunut kristillisyys on vajoamassa yhä syvemmälle välinpitämättömyyden marginaaliin. Näin siksi, koska sillä ei enää ole oikein mitään annettavaa sekulaarille länsimaiselle ihmiselle. Ihmiselle, joka on jo imenyt ateismin itseensä äidin maidossa. Ihmiset ovat oikeastaan ymmällään, koska eivät sisäisestä oikein mitään syytä kuulua tällaiseen kristilliseen yhteisöön. Kirkot ovat  menettäneet merkityksensä muuna kuin seremoniallisena perinnekulttuurina.

Totuuden kriteerien testi - ateismin oletukset

1. Tiede on todennut Jumalan olevan ihmisen alitajunnan toivekuvitelma. Myös evoluutioteoria on kiistattomasti todistanut asian luonnontieteiden kautta.

Väitteet näyttävät olevan loogisia, mutta ne sisältävät asiavirheen, koska tieteen ja ateistisen filosofian välille on vedetty virheellinen yhteys. Täsmällisesti ottaen kyseessä ovat filosofiset oletukset, joihin on sekoitettu tieteellisyyttä uskottavuuden lisäämiseksi. Psykologian kohdalla on vastaava tilanne. Teoriat alitajunnan toivekuvitelmista Jumalan olemassaolon taustasyinä ovat vain hataria käyttäytymisteorioita.

Tarkalleen ottaen mm. evoluutioteoria on vain biologis-mekanistinen teoria luonnon kehitysprosessista. Fossiileista ei ole löytynyt kiistattomia lajien välimuotoja, vaikka niiden löytymisellä mielellään medioissa usein spekuloidaankin. Monet "välimuotolöydöt" ovat osoittautuneet suoranaisiksi väärennöksiksi.

Fossiilit itsessään eivät ole todiste itsestään syntyneestä maailmasta tai itsestään kehittyvästä evoluutiosta vaikka näin usein väitetäänkin. Objektiivisesti tarkastellen ne todistavat ainoastaan siitä, että ennen omaa aikaamme on ollut erilaisia lajeja ja erimuotoista elämää. Tuntemattomissa fossiileissa ei ole mitään ihmeellistä sillä lajejahan katoaa maailmasta yhä tänäänkin.

Fossiileja tutkitaan kiihkeästi juuri siitä syystä, että niiden uskotaan olevan osa evoluutioketjun kehitystä. Taustalla on siis jo ateistinen oletus siitä, että maailma olisi syntynyt tyhjästä ja kehittynyt itsestään välimuotojen kautta sellaiseksi kuin se on. Koko evoluutioteorian lähtökohta on ateistinen. Eli lähtöoletus on se, että Jumalaa ei ole ja siksi kaikki on täytynyt alkaa itsekseen alkumaapallolla ja siten myös kehittynyt välimuotojen kautta itsekseen sellaiseksi kuin se nyt on. Tätä taustaoletusta ei epäillä, vaan se on asetettu juuri kaiken lähtökohdaksi.

Ym. väitepari on siis loogisuuskriteerin mukaan epälooginen, koska se johtaa käytännössä kehäpäätelmään. Pintapuolisesti tarkasteltaessa tätä on vaikea huomata, koska ateismia perustellaan usein objektiivisella tieteellä. Käytännössä kehäpäätelmä syntyy siitä, että tieteen lähtökohdat perustuvat jo samoihin ateistisiin filosofioihin kuin itse filosofia, joka pyrkii käyttämään sitä todisteena.

2. Ihminen on syntyjään ateistinen.

Tämä väite on looginen, mutta sillä on ongelma uskottavuuden kanssa. Jos sen ajatellaan koskevan lasta, niin väite lapsen ateistisuudesta ei ole uskottavaa sillä tosi asiassa lapsi ei edes ole ottanut kantaa Jumala kysymykseen. Silloin ei voida sanoa, että lapsi olisi sen enempää ateistinen kuin, että uskoisi Jumalaan tai jumaliin. Jos väitteellä tarkoitetaan esihistoriallista ihmistä, niin mitään tietoa esi-isiemme ateistisuudesta ei ole olemassa. Oikeastaan asia on enemmänkin päinvastoin. Fossiiliset löydökset ja säilyneet maalaukset kertovat ihmisen aina etsineen Jumalaansa. Tämän väitteen taustalla on siis varsin hatara olettamus. Siksi tämä väittämä on ristiriidassa uskottavuuskriteerin kanssa.

3. Uskonnot vain pyrkivät käyttämään ihmisiä hyväkseen.

Tämä väite on looginen ja myös osin uskottava. Voimme havaita, että maailmassamme on uskontoja, joissa ei sallita toisin ajattelua, vaan väkivalloin pakotetaan ihmisiä esivallan määrittelemiin arvoihin. Historiallisesti ottaen kristinuskokin on tahrannut kätensä juuri tällaisissa valtaan liittyvissä kysymyksissä. Jos väitteellä pyritään tarkoittamaan sitä, että ainoastaan uskonnot sortuvat alistamiseen väkivaltaan ja pakottamiseen, niin väite ei ole uskottava. Selkeästi ateistiset valtiot (mm. Neuvostoliitto, DDR) surmasivat ja kiduttivat kansalaisiaan mielivaltaisesti esim. juuri uskonnollisen vakaumuksen vuoksi. Ateistinen humanismi ja vapaus uskonnoista eivät siis ole olleet vapauden tae historian valossa. Kristinuskon osalta onkin painotettava, että uusi testamentti nimenomaan kieltää väkivallan käytön. Ihminen ja instituutiot eivät vain ole noudattaneet tätä käskyä. Eivät maalliset sen enempää kuin kirkollisetkaan instituutiot. Väite on siis looginen ja osin uskottavakin kun seuraa maailman tapahtumia, mutta kaikenkattava se ei ole ja on siksi käytäntöön sovellettavuuskriteerin kanssa ristiriidassa. Ei ole johdonmukaista näyttöä siitä, että uskonnot aina pyrkivät käyttämään hyväksi toisia, vaikka tällaista voi tapahtuakin. Johdonmukaista ei myöskään ole väittää, että ateismi itse olisi eettisesti korkeatasoisempi vaihtoehto. Historian valossa väite ei nimittäin ole kovin uskottava.

4. Ihminen tietää sisäisesti oikean ja väärän eron. Moraali on osa luonnollista ihmisyyttä.

Tämä oletus on looginen. Mutta se ei ole kovin uskottava. Tietyissä tapauksissa useimmat ihmiset tietävät oikean ja väärän eron vaikka eivät olisi saaneet mitään opetusta (esim. toisen ihmisen tappaminen tai lasten raiskaaminen). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että kaikki ihmiset ja kaikissa kysymyksissä tietäisivät aina oikean ja väärän eron. Muutoinhan maailma olisi jo rauhan tyyssija eikä lakejakaan tarvitsisi olla. Kaikki vain noudattaisivat sisäistä moraalilinjaansa. Moraalikysymysten pohdinta on osa luonnollista ihmisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä että oikean ja väärä todella pystyttäisi erottaman toisistaan oma ajattelun kautta. Ihmiset olisivat jo löytäneet kaikkia sitovat lopulliset ja yhteiset lait, jos ihminen kykenisi erottamaan lopullisesti oikean ja väärän. Humanismi yrittää yhä tätä, mutta lopputuloksena on ollut vain jatkuvasti muuttuvien käsitysten ja normien tila, joita filosofiset muotivirtaukset heiluttelevat. Tässä kysymyksessä ei oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään edistystä, ainoastaan muutosta. Yksimielisyyttä ei ole löytynyt moraalikysymyksissä eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Siksi tämä ateistinen oletus ei ole kovin uskottava eikä lähimainkaan käytäntöön sovellettavissa. Se ei täytä uskottavuuden tai käytäntöön sovellettavuuden kriteerejä.

5. Kaikki maailmankuvat on hyväksyttävä samanarvoisiksi, koska kukaan ei voi tietää totuutta Jumalan olemassaolosta.

Tämä väite on loogisesti ristiriitainen, koska se kumoaa jo itsensä samassa lauseessa. Jos kukaan ei voi tietää totuutta Jumalan olemassaolosta, niin silloin sitä ei voi tietää väitteen esittäjäkään! Koko edellä mainittu ajatus lähteekin siitä, että omat uskomukset asetetaan totuudeksi, josta käsin muiden käsityksiä kritisoidaan. Itse ikään kuin "tiedetään", että Jumalaa ei ole tai että kukaan ei voi tietää mitään Jumalasta ja tästä syystä muiden väitetään "luulottelevan". Mitään todisteita Jumalattomasta maailmasta tai siitä että miksi Jumalasta ei voitaisi tietää mitään, ei kuitenkaan esitetä. Ateistinen filosofia johtaa syvimmillään ratkaisemattomaan kehäpäätelmään eli se esittää että Jumalaa ei ole, koska sen oman opin mukaan Jumalia ei ole olemassa! Se pyrkii siis perustelemaan väittämänsä omalla filosofiallaan. Tältä pohjalta ateismi on historian saatossa kuitenkin kritisoinut erityisesti kristinuskoa suvaitsemattomaksi ja ahdasmieliseksi, koska kristinusko esittää Jumalan olevan olemassa ja lisäksi tietävänsä Hänestä. Kritiikki on kuitenkin epäuskottavaa, koska sitä ei voida perustella millään tavoin.