Pahuus, hyvyys ja moraali

Maailmalla on kahdet kasvot. Hyvät ja kauniit sekä pahat ja epäoikeudenmukaiset.

Usein kuulee puhuttavan, että Jumala on sekä hyvän ja pahan takana. Herää kysymys, ovatko seuraavat kolme lausetta ristiriidassa?

• Jumala on kaikkivaltias
• Jumala on hyvä
• Pahuus on olemassa

Useasti kuulee esitettävän väitteen että pahuus on kristinuskon keksintöä. Eli itse asiassa silloin väitetään, että jos kristinuskoa ja synnin käsitettä ei olisi, niin pahuus olisi poistettu. Olisiko niin että jos lakkaamme uskomasta Raamattuun niin pahuus olisi poistettu ja asiat olisivat maailmassa kunnossa? Valitettavasti näin yksinkertaista pahuuden poistaminen ei ole, sillä pahuus ei ole ainoastaan kristinuskon käsite, vaan se on meidän kaikkien todellisuutta maailmankatsomuksesta riippumatta.

Miten pahuus sitten käsitellään länsimaisessa naturalismissa (esimerkiksi ateismi), joka suhtautuu asioihin energiana ja materiana ja jonka perusväite on, että mitään muuta kuin luonto ei ole olemassa eikä tule olemaankaan. Mitään hyvän ja pahan määrittävää normia ei ole. Kaikki vain on olemassa itsestään.

Kristinuskossa sen sijaan ylin normi on Jumala, jonka olemus ja tahto on hyvä. Kristinuskon tulkinta on, että kaikki mikä ei ole sopusoinnussa Jumalan olemuksen kanssa on pahaa. Jumala on tehnyt hyvän olemuksensa ihmiselle tunnetuksi antamalla ihmiselle luomistyössä omantunnon, joka toimii sisäisenä kompassina sekä antanut ihmiselle moraalisen arvostelukyvyn.

Kristinuskon tulkinnan mukaan Hän on myös ilmoittanut itsestään Raamatussa, antamalla meille kielellistä tietoa olemuksestaan ja tahdostaan. Muun muassa vanhan testamentin käskyt eivät ole mielivaltaisia, vaan ne perustellaan Jumalan olemuksesta käsin: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä ". Jumalan olemus muodostaa hyvän määritelmän ja hänen tahtonsa ilmaisee sen. Se mikä ei ole sopusoinnussa hänen olemuksensa kanssa on ilman muuta pahaa. Raamatun mukaan hän on ilmoittanut itsestään myös Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus eli itse Jumalan tahtoa noudattaen. Hän oli siis esimerkki Jumalan tarkoittamasta elämänmallista ihmiselle.

Mutta jos Jumalaa ei ole, niin kuka muodostaa normin? Entä jos ihminen voisi itse päättää mikä on oikein ja mikä väärin? itse asiassa näin on länsimaisessa naturalismissa (ateismi) yritettykin tehdä. Käytössä on ollut pääasiassa kolmea tapaa:

• Anarkia: jokainen muodostaa itse omat norminsa (antaa kaikkien kukkien kukkia -normi).
• Demokratia: enemmistö eli 51 % päättää normeista.
• Diktatuuri: se jolla on valta päättää muiden puolesta.

Lopputulos on kaikissa sama. Normeista tulee muuttuvia, vallassa olevasta ihmisestä riippuvia eli subjektiivisia. Ei ole mitään kattavaa ja yleispätevää mihin vedota ja sanoa "tuo on väärin". Moraalia ja normeja ei yksinkertaisesti voi ankkuroida ihmiseen ja ihmisten mielipiteisiin.

Siksi pahuutta on mahdotonta käyttää Jumalan vastaisena argumenttina, koska hyvästä ja pahasta puhuminen edellyttää normia, joka voi olla lähtöisin vain absoluuttisesta oikean ja väärän lähteestä eli Jumalasta. Jos maailmankuvaan ei mahdu Jumala, on pahuudesta puhuminen akilleen kantapää - sitä ei voi perustella mitenkään. Se on vain henkilökohtainen näkemys vailla pitäviä perusteluja.

Loogisesti pääteltynä:

• Jos on olemassa jotakin pahaa, on vastakohtana olemassa myös jotakin hyvää.
• Jos on olemassa jotakin pahaa ja jotakin hyvää, on olemassa pysyvä normi, joka määrittää mikä on pahaa ja hyvää.
• Jos on olemassa normi, on olemassa myös normin antaja.
• Normin antajan täytyy olla muuttuvien mielipiteiden yläpuolella, muuten normi ei ole oikea pysyvä normi.
• Jos siis puhumme hyvästä ja pahasta, on mukaan mahduttava Jumala. Siksi pahuus ei voi olla Jumalan olemassaolon vastainen todiste, vaan oikeastaan se todistaa Jumalan olevan olemassa.

Länsimaisen naturalistin (ateismi) ratkaisu pahan ongelmaan on ollut kuitenkin hyvän ja pahan käsitteiden häivyttäminen subjektiiviseksi ja suhteelliseksi. Lopputuloksena on "toisaalta - toisaalta maailma", jossa ei ole muuta kuin tekoja ja asiantiloja. Naturalistille tyypillinen tapa ratkaista moraaliasiat on pyytää asiantuntijaryhmä koolle ja tutkia voiko enemmistö hyväksyä uuden tulkinnan.

Naturalismi kohtaa saman ongelman kuin idän uskonnot. Itämaisissa uskonnoissa (panteistiset uskonnot) kaikki on yhtä ja samaa jumaluutta. Erot buddhalaisuuden, hindulaisuuden ja taolaisuuden välillä ovat pieniä verrattuna kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen. Uskonsotia ei ole, koska sanallisia lausumia todellisuudesta ei katsota todellisuudeksi. Ei ole olemassa todellisuutta tai totuutta, on vain kokemuksia. Tämä aiheuttaa sen, että hyvälle ja pahalle ei ole olemassa normia, koska kaikki on yhtä ja erotteleminen on järjetöntä. Todellisuuden uskotaan olevan persoonatonta ja moraalisten erojen ulkopuolella, eikä siksi voida enää puhua hyvästä tai pahasta.

Suuri ongelma näissä uskonnoissa on siinä, että jotakin asiaa nimitetään pahuudeksi, vaikka sitä maailmankuvan mukaan ei ole olemassa - kyseessä on itse asiassa suuri ajatusvirhe. Jos ei ole oikeaa ja väärää, ei taistelulle epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta vastaan ole perusteita. Lopputulos on siis sama länsimaisella naturalismilla ja itämaisella panteismilla. Koska pahuus ei ole ongelma, katoaa moraalinen näkökulma. Persoonallisen Jumalan kieltäminen ei siis ratkaise moraalisia ongelmia, vaan pahentaa niitä.

Otetaanpa arkinäkökulmaa tähän asiaan. Jos normit ovat suhteellisia ja jokainen määrittelee ne itse, niin siitä seuraa se, että itse on aina oikeassa ja muut väärässä. Ylinopeudella ajaminen ei ole rikos, kuten ei pieni verovilppi tai vakuutusyhtiön huijaaminen. Omia tekoja yleensä kaunistellaan. Yleensä tällaiseen käyttäytymiseen kuuluu vielä se, että pahuus projisoidaan ulkopuolisiin ja näin omat teot jopa selitetään oikeutetuksi. Tätä salaisuutta varjellaan niin tarkoin että pahoiksi nimetään itse asiassa ne tahot, jotka paljastavat ihmisen vilpin ja pahuuden. Yleensä tällaisiksi tahoiksi tulkitaan esim. poliisi tai vakuutustarkastaja!

Subjektiivinen tulkinta hyvästä ja pahasta johtaa siihen että jokainen tulkitsee asiaa edukseen ja katsoo itse olevansa viaton. Tämä on ihmislähtöisen subjektiivisen normituksen käytännön seuraus, se muuttuu katsojan mukaan. Tällaisessa "antaa kaikkien moraalikäsitysten kukkia samanarvoisina -yhteiskunnassa" kaikilla on vain oikeuksia, eikä kenelläkään ole velvollisuuksia. Lopputuloksena on riitoja näkemyseroista ja asioiden tulkinnasta, jotka johtavat muuttuviin totuuksiin riippuen vallanpitäjien subjektiivisista oikean ja väärän tulkinnoista. Kun ajaudutaan kriisiin, vaihdetaan oikean ja väärän näkemys johonkin toiseen näkemykseen. Ja kierre jatkuu.

Islamissa pahuuden käsite ei ole naturalismia selkeämpi. Islam ei tunne esimerkiksi syntiinlankeemusta sanan kristillisessä merkityksessä. Koraani sisältää toisinnon ensimmäisen Mooseksenkirjan 1-3 luvusta, mutta sisältö on toisenlainen. Adamin synti nähdään esimerkkikertomuksena ihmisen synnistä ja Allahin anteeksiannosta, mutta sillä ei ole mitään syvempää tulkintaa tai seurausta. Maailma ja ihmiset ovat periaatteessa sellaisia millaisiksi Allah on heidät luonut. Pahuus on samalla siis myös Allahin ominaisuus. Islamissa ei periaatteessa kukaan tee väärin tai oikein. Kaikki on Allahin luomaa eli siksi Allah ei itse voi olla hyvän ja pahan erottava normi. Etiikka ei pohjaudu Allahin olemukseen, vaan Allahin Muhammedille ilmoittamaan tahtoon. Tilanne oikeasta ja väärästä on siis epämääräinen ja altis ihmisten tulkinnoille verrattuna kristinuskoon. Kristinuskossa hyvä ja paha on ankkuroituna suoraan Jumalan olemukseen.

Lopputulos on, että ei-kristillisillä elämänkatsomuksilla ei ole selkeätä vastausta pahuuden ongelmaan. Pahuus ei siis ole vain kristinuskon "lanseeraama näkemys" todellisuuskuvasta. Pahuus on todellisuutta meille kaikille ja sisäisesti tiedämme että se on oikeasti olemassa, vaikka älyllisesti yrittäisimme kieltää sen olemassaolon. Poiketen muista uskonnoista ja filosofioista, ainoastaan kristinusko voi puhua pysyvästä normista. Pahasta voidaan määritellä, koska pysyvä normin antaja on olemassa.

Vaikka kristinusko antaa vastauksen pahuuden ongelmaan, sekään ei anna yksiselitteistä vastausta kaiken kärsimyksen tarkoitukseen. Kristinusko antaa kärsimyksen keskelle lohdutuksesi toivon paremmasta sekä Jumalan läsnäolon. Usein ihminen vasta hädän hetkellä turvautuu Jumalaan. Kaikessa voi siis olla suurta tarkoituksenmukaisuuttakin.

Pahuuden olemassaolon voi tunnistaa oman moraalisen pohdinnan kautta. Näin ihminen itse vahvistaa Jumalan olevan olemassa. Moraalia eli oikeaa ja väärää ei voi olla ellei ole olemassa perimmäistä totuutta. Eläimet ja kasvit eivät mieti moraalikysymyksiä. Moraaliongelmat koskevat vain ihmistä. Vain ihminen kykenee punnitsemaan mikä on oikein ja väärin. Ehdottoman totuuden olemassaolon vahvistaa esimerkiksi se, että lasten tappaminen tai raiskaaminen ei ole kenenkään mielestä vain mukava sosiaalinen tapa. Ihmiset pystyvät siis erottamaan oikean ja väärän peruskysymyksissä, vaikka he edustaisivat erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Se että heidän tulkintansa on samanlainen, todistaa että on olemassa pysyvä normi, jonka kaikki sisäisesti tunnistavat. Tosin ihmisellä on vapaus toimia vastoin tuota sisäistä normitusta, jos hän niin itse haluaa.

Raamatun mukaan kaikki ihmiset tietävät oman tuntonsa kautta oikean ja väärän tietyllä tasolla. Ymmärryksen eroista Raamattu sanoo, että " jolle paljon on uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan, ja jolle on enemmän annettu siltä myös enemmän vaaditaan." Ne ihmiset, jotka eivät koskaan ole kuulleet opetusta oikeasta jä väärästä tai eivät henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi kykene ymmärtämään oikean jä väärän eroja, eivät saa samaa lopullisessa oikeudessa yhtä ankaraa kohtelua kuin ne ihmiset, joilla oikea ja väärä oli hyvin tiedossa, mutta siitä huolimatta tekivät väärin.

Raamattu tunnistaa siis myös oikeuden ja kohtuuden. Siksi se onkin ollut koko läntisen oikeuslaitoksen esikuvana. Sen käsitys oikeasta ja väärästä on ollut historiallisista ajoista lähtien täysin erilainen verrattuna muihin maailmanselitysmalleihin.